Koskivinos

02.10.2009, perjantai

Kaksi kuukautta hurahti ohi kuulumisia päivittämättä.

Syy ei ainakaan ole lomalla loikoilussa, koska tänä vuonna pidimme putiikin kiinni kokonaiset kuusi arkipäivää. Sivustomme päivittäminen on ollut jäissä megalomaanisten nettiyhteys-ongelmien takia. Koska emme enää taivu Telefonican jättilaskuihin ja nöyryyttävään asiakas”palveluun” emmekä Vip-Hotspot –firman olemattomiin – muilta kuin laskun osalta – langattomiin yhteyksiin, olemme olleet kuukausitolkulla ilman toimivaa nettiyhteyttä. Nyt olemme mahdollisesti löytäneet ratkaisun Vodafonen mokkulasta. Pidän peukkuja ja uhraan aina täydenkuun aikaan vuohen ihanmilletahansa jumalalle, jotta nettiyhteys ja laskutus pysyisivät sopimuksen mukaisina.

Kulunut lamakesä oli Costalle rankka paikka. Kesä on normaalisti turistisesonkia, mutta tänä vuonna kausi kesti noin kolmasosan tavallisesta. Naapuri-sukellusliikkeen liikevaihto oli kuulemma puolet siitä mitä viime vuonna. Moni yritys on sulkenut ovensa, mutta toisaalta syyskuun alussa moni uusi yrittäjä jo rasvasi saranoita.

Meille hiljainen kesä mahdollisti keskittymisen firmassa muuhunkin kuin myymälän pitoon. Olemme saaneet yhteistyökumppaniksi sekä Suomesta että Ruotsista maahantuojan, ja tehneet yksinmyyntisopimuksia näihin maihin muutamien bodegoiden kanssa. Isompien kuvioiden lisäksi olen ehtinyt vierailla viinitiloilla ja kirjoittaa sekä viini- että muita artikkeleita syksyllä ilmestyviin lehtiin. Tyhjyydellä on taipumus täyttyä.

takaisin ylös

03.08.2009, maanantai

On se kumma, miten Suomen Tulli voi toimissaan ja tulkinnoissaan muuttaa suuntaansa – toistuvasti - kuin käärme vedessä. Ärtymykseni johtuu tällä kertaa yksityisten ihmisten alkoholin maahantuonnista Suomeen – ja siihen liittyvistä Tullin säännöksistä, joita Tulli tuntuu tulkitsevan mielivaltaisesti aina sen mukaan, mistä minäkin päivänä sattuu tuulemaan.

Yksityisten alkoholin vienti Suomeen ei sinänsä koske toimintaamme, koska me myymme viiniä Suomeen ainoastaan yrityksille. Asiakkainamme Espanjan myymälässä käy kuitenkin yksityisiä ihmisiä, jotka ostavat viinit täältä, ja järjestävät niille itse kuljetuksen Suomeen. Ikävä kyllä saan kuulla/joudun kuulemaan heiltä tämän tästä mitä uskomattomampia tarinoita siitä, miten Suomen Tullissa on heidän lähetystensä kanssa toimittu.

Tänä kesänä Suomen Tulli on takavarikoinut viinilähetyksiä, joita yksityiset ovat lähettäneet lahjoina Suomeen. Tullin sivuilla kerrotaan yksiselitteisesti, miten homma toimii. Nyt, kun ei jostain syystä toimikaan, Tullin tyhjentävä vastaus kysymyksiin on: ”Tämä on meidän tulkintamme asiasta”. Useamman ihmisen hääviinit sekä eräänkin henkilön 70-vuotislahja seisovat Tullin Vuosaaren varastossa näiden tulkintojen ansiosta hapantumassa.

Kaikkihan on taas kerran kiinni rahasta. Alkoholijuomista, jotka Suomeen viedään, tulee maksaa Suomeen alkoholi- ja juomapakkausverot eli ns. valmisteverot. Viinipullolle nämä verot ovat 2,31€ per pullo. Tästä on olemassa kaksi verovapaata poikkeusta:

Yksityishenkilö kuljettaa alkoholin maasta toiseen itse.

Yksityishenkilö lähettää alkoholia lahjaksi, liittäen lähetyksen mukaan lahjakirjan. Alkoholitilavuuden mukaan sallitut määrät per vastaanottaja vaihtelevat.

Pointti kesän takavarikoinneissa on, että yksityisasiakkaat ovat lähettäneet alkoholia Suomeen lahjakirjojen kanssa, mutta Tulli ei syystä tai toisesta usko, että kyse on lahjoista, vaan ajattelee, että kaikki menee nyt verottomasti lähettäjien omiin suihin, kamalaa. Asia erikseen ovat puoliammattimaiset tai ammattimaiset trokarit, jotka kuljettavat halvemmasta EU-maasta kalliimpaan lavatolkulla alkoholia ja myyvät sitä eteen päin määrämaassa. Nämä lierot on saatava kuriin ja rautojen taakse.

Mikä pointti on lahjakirja-säännöksellä, jos käytännössä kuitenkin kaikki alkoholi, josta valmisteveroja ei ole maksettu, takavarikoidaan?

Entä mikä pointti on Tullin ohjesääntöjen kohdalla "...rekisteröimättömien verovelvollisten on annettava veroilmoitus kahden arkipäivän kuluessa tuotteiden vastaanottamisesta..." (Asiakasohje nro 23, Tullihallitus, joulukuu 2008), jos todellisuudessa aikaa ilmoituksen tekemiselle ei anneta sekuntiakaan, koska tuotteet eivät koskaan edes tavoita vastaanottajaa?

Toinen puoli asiassa ovat nämä alkoholin yksityiset lähettäjät. Espanjassa valmisteverot ovat alkoholissa nolla euroa. Suomessa vero on tuo edellä mainittu 2,31 euroa per viinipullo (muiden alkoholijuomien verot voi käydä katsomassa Tullin alkoholiverolaskurista).

Minun mielestäni 2,31 euroa viinipullon hintaan lisää ei ole paljon. On lapsellista ajatella, että ”koska saan ostaa Espanjassa viinini tähän hintaa, niin kyllä minun pitää se Suomeenkin saada ilman lisämaksuja”. Ei yksityinen ihminen voi alkaa ottaa oikeuksia omiin käsiinsä. Laki on laki, ja sitä tulee noudattaa. Tosin, samaa ajatusta soisi Tullinkin noudattavan.

Tullin hämärähommista vielä pari sanaa. Viime perjantaina myymälässämme vieraili asiakas, joka kertoi ostostensa lomassa viimeisimmän absurdin tapahtumakulun Suomen Tullissa. Asiakas oli lähettänyt lahjoiksi ystävilleen 12 laatikkoa viiniä. Tulli takavarikoi laatikot, ja lähetti asiakkaalle maksukuitin sekä 20% sanktiot 13 laatikosta. Kyseinen asiakas on työnsä puolesta Tullin kanssa enemmänkin tekemisissä, eikä hätkähdä ihan pienistä. Hän marssi tyynesti Tulliin, ja pyysi henkilökuntaa laskemaan laatikot kanssaan. Kaksitoistahan niitä oli. Asiakas teki rikosilmoituksen, että Tulli on vienyt häneltä yhden laatikon viiniä. Tullimiehet olivat noloina ja tuskastuneina selitelleet, että ”kun meillä on niin huonot palkatkin täällä niin arvatkaa vaan ärsyttääkö kun toisilla on varaa matkustella ja ostaa itselleen ja kavereilleen hyviä viinejä”. Siis hä?

takaisin ylös

22.06.2009, maanantai

Viinialan yrittäjänä työskentely ja Andaluciassa eläminen on mukavaa!

Saan tutustua viiniin intohimoisesti suhtautuviin viininvalmistajiin, joista osa on itsestään ylpeitä, viinin edessä nöyriä sukutilallisia, osa pieniäsuuria liikemiehiä. On eksklusiivisia superhyviä viinejä valmistava ikivanha Pepe Àvila tyttäriensä Cármenin ja Marían kanssa pienen Cómpetan kylän kupeessa. On Aragoniasta nuori maanviljelijä Joaquín, joka ei tiedä valmistaneensa erittäin myyvän, edullisen valkoviinin, jota tilaamme häneltä jättämällä hänen äidilleen viestejä, koska Joaquín itse on aamusta iltaan pellolla. On penedèsiläinen Cusinén perhe, jonka pojan maasturin kyydissä nousimme pystysuoria, kuoppaisia rinteitä katsomaan korkeimmille kohdille istutettuja viiniviljelmiä. On cariñenalainen, huippumoderni viinitila, jonne soittaessa puhelu yhdistetään kolmen välikäden kautta myyjällemme, ja jonka aikataulut ja sopimukset pitävät sekunnilleen ja pilkulleen.

On satakunta muuta kontaktia, kaikki keskenään erilaisia ja kaikki mielenkiintoisia.

Päivittäisessä työssä mukavien asiakkaiden kanssa aika kuluu siivillä. Kanadalaisia, amerikkalaisia, portugalilaisia, puolalaisia, ruotsalaisia, ranskalaisia, suomalaisia, norjalaisia, englantilaisia, hollantilaisia, espanjalaisia ja irlantilaisia – ainakin näitä kansallisuuksia vilisee arjessa. Naapurisukellusliikkeen nuori mies nojailee aina suurissa peililaseissaan liikkeensä ovella ja moikkaa rennosti ”jou”, kun kuljen ohi.

Sataman työntekijät ovat hymyileväisiä ja ystävällisiä. Kun vien roskapussin 200 metrin päähän roskiksille, matkalla useampi jesús ja josé tervehtii ja kysyy kuulumisia. Sataman johtaja Miguel käy viiniostoksilla ja kehuu aina ”loistavaa valikoimaamme”. Hän on ainoa tapaamani asiakas, joka tuntee kaikki viinimme, mutta hän onkin vannoutunut harrastaja. Kun tarvitsemme lainaan pitkiä tikapuita tai jatkojohtoja, sataman yleishöylä Rafael tuo ne hetkessä. Rafael ottaa aina lakin päästään, kun puhuu minulle. Kerran hän kertoi, kuinka oli pikkupoikana ollut Fuengirolan rannassa kavereidensa kanssa uimassa, ollut kylmissään ja saanut rannalta makoilleelta mieheltä jotain voimakasta, makeaa ja lämmittävää juomaa. Kotona Rafaelin äiti oli ollut kauhuissaan, kun poika oli ollut päissään. Rafan ensikosketus Malaga-viiniin.

Vapaa-ajalla käymme usein autoilemassa lähiseudulla. Kun ajaa kymmenen minuuttia mihin tahansa suuntaan, maisemat ovat jo uudet, mutta joka puolella yhtä pakahduttavan kauniit. Joskus käymme vierailemassa pienillä viinitiloilla, joissa vastaanotto on sydämellinen. Saamme maistella erinomaisia viinejä upeissa maisemissa, mukavien ihmisten seurassa.

Oli joulu- tai kesäkuu, aurinko paistaa pilveettömältä taivaalta kuutena päivänä seitsemästä.

Eräs ystäväni muistaa välillä sanoa sen ääneen: ”asiat voisivat olla hullumminkin”. takaisin ylös

19.05.2009, tiistai

Muuten niin liukkasliikkeisten ja notkealanteisten espanjalaisten Espanjanmaassa on yksi liike, mikä tuottaa ongelmia; kuljetusliike. Kerta toisensa jälkeen laitan sekä kädet että jalat ristiin, jotta tilattu ja joskus myös jo maksettu lähetys saapuisi perille – edes jossain kohtuullisessa ajassa. Kohtuullista mielestäni on, että jos toimitusajaksi on luvattu esimerkiksi 2-3 päivää, se onkin oikeasti viikko. Tai jos luvataan, että tavara saapuu aamupäivän aikana, se saapuukin seuraavan päivän aamupäivän aikana. En vaadi kohtuuttomuuksia, enhän?

Heti tähän alkuun: poikkeus vahvistaa säännön – eli osa kuljetuksista saapuu oikeaan osoitteeseen juuri silloin kun on luvattu. Mutta ne loput, lukemattomat kerrat... Jos firmamme puheluista erittelisi kaikki ne puhutut minuutit, jotka olen käyttänyt teillä tietämättömillä olevien kuljetusten metsästämiseen, ne muodostaisivat lonkalta heittäen noin kolmasosan kaikesta puhutusta ajasta.

Kuljetusliikkeen tyypillinen selitys sille, miksi lähetys on myöhässä on, että kuljetusrekka on ajanut ojaan. Ihmeen kautta viinit kuitenkin ovat säilyneet poikkeuksetta ehjinä, eikä kuljettajissakaan ole näkynyt pahempia naarmuja. Toinen tutuksi tullut selitys on, että kuljetusauto kyllä kävi ovenne takana, mutta siellä ei ollut ketään paikalla eikä kukaan vastannut puhelimeen. Kaupan ovi on auki ma-pe klo 10.00-18.00 ja puhelimeen jää jälki kaikista tulleista puheluista, joten tällä selityksellä on edellistäkin vähemmän uskottavuutta.

Erään perjantain käytin soittelemalla isomman lähetyksen perään, joka oli jo useita päiviä myöhässä. Minulla oli numero vain bodegalle, josta soitettiin kuljetusliikkeelle, josta edelleen oltiin yhteydessä kuskiin. Lähetyksen piti koko ajan saapua ”tunnin sisällä”. Bodegalta ei loppujen lopuksi uskottu, etteikö lähetys olisi jo perillä. Onneksi he pyysivät kuljetusliikettä olemaan minuun suoraan yhteydessä. Kuljetusliikkeen keskusneiti oli hämillään, kun kuski sanoi olevansa ovellamme samaan aikaan kun minä sanoin, ettei täällä näy kuin sataman kissa ja naapurin London Barber. Seuraavassa puhelussa keskusneiti sanoi, että kuski oli sanonut, ettei satamaan pääse ajamaan tietöiden takia. Oviemme lasi-ikkunat helisevät aina välillä ohitse jyräävien rekkojen ja autojen voimasta, joten todistettavasti tämäkään ei ollut totta.

Vihdoin, illansuussa, sain kuskille suoran numeron. Juan Antonio kertoi olevansa parhaillaan Miramarin ostoskeskuksen nurkilla (5-10 min. ajomatka satamaan). Pyysin ja maanittelin, että hän toisi lähetyksemme – oli perjantai-ilta, ja pelkäsin miten viinit säilyisivät rekassa viikonlopun yli ja sitä paitsi tarvitsimme viinit myyntiin. Muutaman minuutin lepertelyn jälkeen Juan Antonio lupasi tulla seuraavaksi satamaan. Tunnin kuluttua saimme viinit. Eli lähetys saapui luvatusti tunnin sisällä, mistä lupauksesta sen nyt sitten laskeekaan.
takaisin ylös

06.05.2009, keskiviikko

Seuraava dialogi on vapaasti muistista litteroitu puhelinkeskustelu erään Espanjassa toimivan yrityksen laskutus-/hallinto-osaston kanssa.

- Hei, Laura Virnes tässä Koskivinokselta. Eräs asiakkaamme soitti meille hetki sitten ja kertoi, että olette laskuttaneet heiltä tästä ja tästä palvelusta 250 euroa. Tässä on nyt tapahtunut joku virhe, koska me olemme maksaneet tuon palvelun asiakkaan puolesta xx päivänä viime vuonna, ja summakin on oikeasti ollut sata euroa vähemmän.
- Jaa, siis hetkinen, mikä lasku tässä nyt on oikein kyseessä?
- Lasku numero 1234, joka on laskutettu Yritys Ööltä viikko sitten, vaikka me olemme maksaneet sen jo puoli vuotta sitten, xx päivänä zz kuuta.
- Mmm... mistäköhän sellainen lasku nyt sitten löytyisi... Siis onko se jo maksettu?
- Kyllä, kahteen kertaan. Me maksoimme sen puoli vuotta sitten ja Yritys Öö viikko sitten.
- No tämä on nyt kyllä hankalaa, koska minulla ei ole mitään tietoa tällaisesta laskusta.
- Minulla on kädessäni kuitti tästä maksetusta laskusta, päivämäärä on xx.zz., numero 1234 ja summa 150 euroa.
- Hmmm... Kukakohan sen laskun on oikein kirjoittanut... Ei näy täällä meillä.
- Kai se näkyy kirjanpidossanne, ainakin tiliotteissa.
- Niin, kyllä sen ainakin tiliotteessa pitäisi näkyä. Mutta minulla ei ole täällä mitään sellaista laskua eikä mitään tietoa tästä asiasta. En hoida näitä asioita ja se, joka hoitaa, ei nyt juuri ole paikalla.
- Ok. Voinko jättää viestin sille henkilölle, joka asiaa hoitaa, että hän ottaisi yhteyttä Yritys Öö:hön ja hoitaisi väärin laskutetun summan palautuksen?
- No joo, voinhan minä pistää tänne viestin ylös. Tämä kuulostaa kyllä todella kummalliselta.
- Niin tämä onkin. Sama palvelu on laskutettu kahteen kertaan, ja toisella kerralla summaan on vielä lisätty jostain syystä sata euroa ylimääräistä. Ja tämä pitäisi siis palauttaa yritys Öö:lle
- No joo, katsotaan...
- Hei, ei tässä ole mitään epäselvää. Jos asiaa yhtään auttaa tai nopeuttaa, voin faksata tämän kädessäni olevan maksutositteen sinne teille.
- Voisihan se olla ihan hyvä lähettää meille, niin voidaan sitten katsoa onko siinä nyt muka jotain epäselvää.
- Ei tässä meidän maksamassamme laskussa ole mitään epäselvää, vaan siinä, joka on laskutettu asiakkaalta turhaan.
- Jos se nyt on...
- No varmasti on, kun minulla on tässä kädessäni tosite sen laskun maksamisesta jo puoli vuotta sitten. Mihin numeroon tämän nyt lähetän ja kenelle?
- Siis hetkinen, sanoitko lasku 1234... Onko se lasku viime vuoden zz kuulta? Itse asiassa nyt muistankin tämän tapauksen. Laitoin laskun muistaakseni tähän pöydälle... Mihinköhän se on mennyt?
- En todellakaan tiedä.
- Nyt muistan, siinä oli jokin ihmeellinen juttu...
- Meille tuli ihan normaali lasku, jonka maksoimme xx.zz. Ja tämä on ainoa tähän asiakkaaseen liittyvä palvelunne, joten se ei ole voinut mennä minkään muunkaan laskun kanssa sekaisin.
- Niin, ei niin, heille ei ole tosiaankaan ollut muita laskutettavia palveluita.
- Eli, faksaanko nyt tämän tositteen sinne? Mihin numeroon ja kenelle osoitan sen?
- Itse asiassa minulla on tämä lasku tässä nyt esillä. Olihan se 1234? Joo, kyllä tämä on maksettu jo viime vuonna.
- Aaa... No mutta hyvä, että se löytyi. Ja samalla laskun numerolla on siis viikko sitten laskutettu Yritys Öö:ltä 250 euroa. Voin jättää teille asiakkaan yhteystiedot, niin voitte ottaa heihin yhteyttä.
- Ei tarvitse, minulla on ne tässä edessäni.
- Ok. Tarvitseeko minun vielä lähettää tätä omaa tositettani sinne teille? Jos teillä nyt on se lasku siellä esillä?
- Niin no, ei tarvitse. Kyllä tämä on ihan selvä.
- Eli otatte yhteyttä Yritys Öö:hön ja palautatte heille sen 250 euroa?
- Siis minähän en tiedä tästä asiasta mitään enkä hoida näitä asioita, mutta voin laittaa viestin sille, joka hoitaa.
- Okei, jos tulee mitään kysymyksiä tai epäselvyyksiä, niin minulle voi soittaa. Kunhan vain saadaan asia kuntoon.
- Meillä on kyllä ollut kiireistä, katsotaan miten tämän kanssa ehditään...

Keskustelu voisi tuntua uskottavammalta, jos se olisi espanjaksi. Mutta ei, kyllä se käytiin kahden suomalaisen kesken, ihan selkeällä suomenkielellä. Maassa maan tavalla.
takaisin ylös

29.04.2009, keskiviikko

Kärkevä esimerkkitapaus paikallisesta mañana-meinigistä (mañana = suom. huomenna) on neljän viikon takaa. Asiakas toivoi helmikuun lopulla, että saisi erästä tiettyä viiniä huhtikuun alussa kaksi laatikkoa. Kyseinen viini ei normaalisti kuulu valikoimaamme, koska se täytyy ostaa välikäsien kautta. Meidän oli kuitenkin mahdollista hankkia sitä, joten asiakkaan pyynnöstä tietysti hankimme. Kontaktoin saman tien viinin myyjän, ja sain hinnat sekä toimitusajat. 2-3 päivää, aivan ehdottomasti ja luotettavasti, tottakai. Tein tilauksen maaliskuun puolessa välissä, jotta viinit varmasti olisivat meillä huhtikuun alussa. Kun niitä ei vielä viikon kuluttua (7 pv aikaa huhtikuun ensimmäiseen) kuulunut, soitin myyjälle.

Antonio oli aidon oloisesti hämillään siitä, ettei viini ollut vielä saapunut, koska se oli lähtenyt Malagan varastolta liikkelle heti sen tilattuani, ja lupasi saman tien ottaa yhteyttä esimieheensä sekä jakelijaan. Kun Antoniosta eikä viineistä kuulunut mitään muutaman seuraavankaan päivän aikana, soitin hänelle uudestaan (4 pv aikaa). Viini oli kuulemma varastolta loppu, ja sitä saataisiin lisää kahden viikon kuluttua. Tuota noin, meidän tulisi saada se neljän päivän sisään, tai koko tilaus raukeaisi – viini oli tilattu asiakkaan pyynnöstä, ja jos hän ei ostaisi sitä, emme mekään. ”Ääh, ööh, soitan kohta takaisin”, Antonio köhisi. Seuraavana päivänä sain Antonion uudestaan langan päähän. Viini oli kuulemma lähetetty meille pikana, ja saapuisi iltapäivällä. En sitten tiedä, mihin ne laatikot, jotka meille oli alunperin lähetetty, olivat joutuneet. Tai miten tyhjästä varastosta oli saatu nyhdettyä meille viinejä.

Seuraavan päivän iltapuolella (3 pv aikaa), kun pikalähetyksemme ei ollut edelleenkään saapunut, aloitin taas tiedustelut. Antonion puhelin oli tiukasti suljettuna. Soitin hänen esimiehelleen, Ricardolle, jonka puhelin meni vastaajalle, johon jätin asiasta viestin. Päätin olla urhea ja kärsivällinen, ja odottaa suht rauhallisena vielä mahdollisesti saapuvia viinejä. Seuraavan aamun valjetessa (2 pv aikaa) Antonio vastasi puhelimeen, ja vannoi äitinsä haudan kautta, että viinit saapuisivat iltaan mennessä. Päivä vaihtui maaliskuun viimeiseksi, eikä viineistä oltu nähty vilaustakaan. Soitin taas Antoniolle. Samat lupaukset kuin aiemminkin. Soitin Ricardolle, ja jätin taas viestin vastaajaan.

Sama kuvio toistui vielä kahtena päivänä, tosin sillä erotuksella, että oma rauhallisuuteni myyjiä kohtaan alkoi olla puhdasta näyttelemistä. Yleensä metsä vastaa niin kuin sinne huutaa, ja espanjalaisen metsän kanssa ikävää huutelua kannattaa välttää viimeiseen asti, jos sieltä haluaa mitään saada. Oloni oli kuitenkin lievästi sanottuna epätoivoinen, koska muita yhteystietoja kuin näiden kahden miehen puhelinnumerot minulla ei viinien saamiseksi ollut. Huhtikuun ensimmäinen tuli ja meni. Onni onnettomuudessa asiakas pystyi venyttämään odotustaan, ja oli muutenkin ymmärtäväinen tilanteesta.

Huhtikuun toisena, useamman pätkivän puhelun aikana sain selville, että Antonio oli Madridissa, eikä hän voisi tehdä viiniasian eteen mitään ennen kuin saapuisi takaisin rannikolle. Kamelin selkäni taittui. Tivasin Antoniolta, miksi hän oli kahden viikon ajan luvannut minulle viinit "huomenna" ja sanoin, ettei minua kiinnostanut pätkääkään se, missä hän oli, vain ainoastaan se, missä viinit olivat. Antonio alkoi toistaa papukaijamaisesti: "Haluatko viinit huomenna, haluatko viinit huomenna, haluatko viinit huomenna?" Kysyin, onko hän vähän tyhmä ja lisäsin, että tämä oli viimeinen kerta, kun tilasimme heiltä yhtään mitään. Antonio löi luurin korvaani.

Soitin Ricardolle, ja jätin vastaajaan tulikivenkatkuisia viestejä. Soitin viinin valmistajalle - toiselle puolelle Espanjaa - haukuin heidän Malagan alueen jakelijansa pystyyn, ja kysyin Antonion ja Ricardon lisäksi muita mahdollisia kontaktihenkilöitä Costalta. Kyllä kai nyt kaksi laatikkoa viiniä löytyisi jostain kivenkolosta? Bodegalta pahoiteltiin suuresti, mutta heilläkään ei ollut antaa muita yhteystietoja. Puoli tuntia bodegapuhelun jälkeen Ricardo soitti minulle anteeksipyyntöjä vuodattaen ja kysyi, miksen ollut soittanut hänelle aiemmin. Samaan hengenvetoon Ricardo lupasi henkilökohtaisesti hoitaa meille viinit seuraavan päivän aikana.

Huhtikuun kolmannen aamuna olin asettamassa kaupan mainoskylttiä ulos, kun paikalle kurvasi skootterilla vanhempi espanjalaismies. ”Señora Laura? Olen Antonio”. Menin heti itse asiaan ja kysyin, oliko hänellä viinit mukanaan. Ei ollut, oli vain valitusvirsi siitä, kuinka on pitänyt kiirettä. ”Niin meilläkin, adios”, vastasin. Teki mieli sanoa paljon muutakin, mutta jokin käytöstapakoodi piti tällä kertaa loukkaavammat sanat sisälläni.

Tunnin kuluttua paikalle saapui viinien kanssa Manuel, joka esittäytyi Antonion pojaksi, pahoitteli tapahtunutta ja yritti vannottaa minua, etten enää ikinä soittaisi bodegalle, vaan suoraan hänelle (minulla ei tosin alun alkaen ollut eikä edelleenkään ole hänen puhelinnumeroaan). Ilmeisesti bodegalta oli annettu myyjäpoppoolle hieman palautetta. Sanoin, että tämän fatalin (suom. surkea, toivoton) episodin jälkeen tuskin enää koskaan tilaisimme heiltä yhtään mitään. Mutta todellisuudessa tietysti taivumme asiakkaiden toiveisiin, ja käyn tarvittaessa saman painin uudestaan, jos joku tämän jakelijan viinejä haluaa.
takaisin ylös

14.04.2009, tiistai

Vapaa-ajan uutisia
Sijoittajat kokoontuivat Fuengirolassa

Aurinkoisena huhtikuun sunnuntaina toistakymmentä suomalaista sijoittajaa kokoontui pohtimaan sijoitusmahdollisuuksia ja –näkymiä. Paikalla oli niin sijoittamisen vanhoja konkareita kuin uusia, omia mahdollisuuksiaan vasta kartoittavia tulevaisuuden tekijöitä.

Päivän aikana käytiin mukavassa, rennossa hengessä läpi sijoittamiseen ja kohteisiin liittyviä asioita. Erilaisista taustoista huolimatta sijoittajat olivat yhtä mieltä siitä, että onnistuneessa sijoittamisessa tärkeää roolia näyttelevät taktiset valinnat, kuten riskien realistinen kartoittaminen ja punnitseminen, oikea ajoitus, päämäärän asettaminen sekä tarvittaessa asiantuntija-avun käyttö.

”Toiset sijoittavat rohkeammin, toiset taas toimivat malitillisemmin, pyrkien enemmänkin suojaamaan jo saavuttamiaan etuja kuin kasvattamaan voittojaan”, sijoittamisen Grand Old Man Tuomo Lintulaakso kertoi kokemuksistaan suomalaissijoittajien käyttäytymisestä.

”Yleisestä maailman tilanteesta huolimatta en näe sijoittajien tilannetta huonona. Asiansa tunteva sijoittaja pystyy kääntämään lähes jokaisen tilanteen hyväkseen – tai ainakin välttämään pahimmat sudenkuopat. Jos vain resurssit antavat periksi, pieni hajasijoittaminen voi olla ns. lopputuloksen kannalta parempi kuin yhteen kohteeseen keskittyminen”, Lintulaakso vinkkasi.

Päivän parasta antia olivat paikalle kokoontuneiden suomalaisten mielestä näkemysten vaihtaminen ja kokemusten jakaminen muiden sijoittamisesta kiinnostuneiden kanssa, sekä tietysti paikkakunnan luontaisetu – aurinko, josta saatiin nauttia täysin siemauksin koko päivän ajan.
takaisin ylös

Keskitettyä vai hajasijoittamista? Kukin taplaa tyylillään.

Ora Järvinen sijoitti ammattilaisohjeiden saattelemana varmasti ja onnistuneesti. Taustalla Jussi Niskakoski ja Marita Tasanen miettivät omaa tilannettaan.

Sijoittaminen kiinnostaa yhä useampaa Aurinkorannikolla viihtyvää suomalaista. Alueen vahvuuksina pidetään erityisesti sen kasvavaa suosiota sekä vahvaa suomalaisyhteisöä, jolta saa halutessaan tukea sekä apua myös epävarmuuden iskiessä.

09.04.2009, kiirastorstai

Pääsiäinen on yksi suurimmista juhlista katolisessa Espanjassa. Semana Santa (”pyhä viikko”, pääsiäisviikko) pysäyttää koko maan viikoksi. Sunnuntaista lähtien kirkoissa on ollut lisämessuja, ja juhlakulkueille on raivattu tilaa kaupunkien kaduilta.

Olemme varmaan koko Peninsulan ainoa liike, joka on tänään kiirastorstaina auki. Meillä on sen verran paljon töitä (ja asiakkaita – harvasta paikasta saa tänään ostettua viiniä), että lyhennämme omia vapaapäiviämme yhdellä. Aiempina vuosina, kun myymälämme oli peri-espanjalaisella kadunpätkällä keskellä kaupunkia, ei tullut mieleenkään pitää kauppaa auki paikallisina pyhäpäivinä. Kunnioitimme mukisematta maan tapoja, oli oma työsarka missä jamassa tahansa. Sataman localissa voi kuitenkin ottaa hieman erivapauksia, koska koko ranta on ns. turistialuetta, ja täällä eletään enemmän asiakkaiden kuin kalenterin rytmin mukaan.

Hyvää Pääsiäistä!
takaisin ylös

30.03.2009, maanantai

Pisnes on pisnestä.

Saan aina välillä markkinointivinkkejä Suomen päässä asuvilta ystäviltä ja tutuilta. ”Ota yhteyttä kaikkiin seudun lehtiin, niin ne tekevät teistä jutun! Lehtijuttu on paljon tehokkaampi kuin tavalliset mainokset, eikä se maksa mitään!” Tämä sinisten silmien kuuluvasti räpsyessä.

Costalla vallitsee hieman erilainen mediakulttuuri. Suurin osa suuren yleisön seuraamista medioista on ilmaisjakelulehtiä ja nettisivustoja. Nämä mediat tekevät hengissä pysyäkseen jutun siitä, ja vain siitä, joka on maksanut itselleen kyseisessä mediassa mainoksen – jos tekee. Yleinen käytäntö on, että jos maksaa esim. lehdelle vähintään kolmen kuukauden mainoksista, yrityksestä julkaistaan yksi editorial-juttu. Juttu on kuvallinen, lyhyt firman esittely, jonka yrittäjä saa mielellään kuvata ja kirjoittaa itse. Sama pätee niihin tuhanteen ja yhteentoista nettisivustoon, jotka kilpailevat ”rannikon paras palvelusivusto”-tittelistä. Kaupallamme käy vähintään kerran viikossa kaikenkarvaisten ja –maalaisten lehtisten, lehtien, radiokanavien, nettisivustojen ja palvelukarttojen tekijöitä, jotka kaikki myyvät mainostilaa rannikon luetuimpaan/kuunneltuimpaan/seuratuimpaan mediaan.

Fuengirolan kaupunki julkaisi tänä keväänä turisteille suunnatun ilmaisjakelukartan kaupungin tapas-baareista. Tapaspaikkoja on karttaan merkitty n. 50 ja mukana on ihan hyviäkin, mutta joukosta puuttuu monta, jotka sinne ehdottomasti kuuluisivat. Nämä kartalta puuttuvat ovat päättäneet laittaa mainosrahansa johonkin toiseen paikkaan. Tapasbaarikartta on kiva idea, mutta jos siihen pääsee rahalla kuka tahansa nakinhöyryttäjä, tapasmestarien jäädessä pois, niin palveleeko kartta loppujen lopuksi ketään muuta kuin ilmoitusmaksujen kerääjää? Ja teoreettisesti sitä nakin myyjää; eihän asiakas välttämättä mihinkään rotankoloon jää syömään lämmintä majoneesia, vaikka olisi kartan kanssa perille löytänytkin.

Kaikkien pitää jollain elää ja money talks, ei siinä ole varmaan kenellekään mitään epäselvää. Mutta on se vaan niin väärin sitä lukijaa – lehden, palvelusivuston tai -kartan – kohtaan, joka luulee saavansa tietoa siitä, mitä Costalla tapahtuu ja kuka sitä tekee, kun todellisuudessa hän saa tietoa tasan siitä, kuka on milloinkin pistänyt rahojansa likoon ja mihinkin julkaisuun.

Paksuin tietämäni tapaus oli muutama vuosi sitten, kun AIA, eli Andalucian International Artists (n. 30, eri kansallisuuksia edustavan taiteilijan yhteenliittymä), ei saanut suomalaislehteen juttua taidenäyttelystään, koska ei ollut valmis maksamaan samaan lehteen mainosta. Perusteluna oli, että koska näyttely on myyntinäyttely, niin ”sehän on kaupallinen tapahtuma, josta ei ilmaiseksi mitään juttua tehdä” (juttu tosin oli jo valmiina – AIA:aan kuuluvan suomalaistaiteilijan kirjoittamana ja kuvaamana). Voi hyvä Sylvi. Onneksi toisaalta löytyi täysipäisempi toimitus, ja muutkin suomalaiset kuin taiteilijoiden kaverit saivat tietää näyttelystä.

Tiedossani on yksi yleislinjasta poikkeava julkaisu. Tämä (suomalais-)lehti on valmis julkaisemaan parilta yrittäjältä per lehti pienen mainoksen ilman rahaliikennettä, jos yritys tuottaa lehteen sisältöä n. aukeaman verran. Ihan kohtuullista. Muut julkaisut eivät anna lisätä artikkelin perään edes sitä, mistä yrityksestä kirjoittaja on, ellei samassa lehdessä julkaista myös maksettua mainosta.

Erään englanninkielisen (ilmaisjakelu)lehden päätoimittaja kävi monta kertaa keskustelemassa kanssani mahdollisesta mainoksesta hänen lehdessään. Hinnat olivat todella kovia, eikä tinkimisen varaa muka ollut. Ehdotin vaihtokauppaa – me kirjoittaisimme lehteen viinijuttuja, ja mainosten hinta laskisi. Ei käynyt, koska jos artikkelin perässä olisi maininta tyyliin ”writer: Laura Virnes / Koskivinos S.L.”, koko artikkeli sinänsä olisi kuulemma jo niin arvokas mainos, ettei sellaista voisi antaa ”ilmaiseksi”. Nurinkurista, koska ns. normaalistihan kukaan ei artikkeleita ilmaiseksi lehtiin kirjoitakaan.

Nämä maksetut jutut eivät ole ainoastaan Costa del Solin ilmaisjakelumedioiden helmasynti. Tismalleen sama politiikka pätee monessa erikoislehdessä, joista itse tunnen parhaiten viinilehdet. Nämä lehdet eivät edes ole ilmaisjakelussa, vaan maksattavat lukijalla ihan kunnon hinnan, joka tekee asiasta ei enää ”ymmärrettävän” vaan suoraan sanottuna törkeän. Tarkkaavainen lukija huomaa, että ”upea, korkealuokkainen ja kunnianhimoinen” viinitila, josta on lehdessä kolmen aukeaman artikkeli, mainostaa itseään samassa lehdessä takasivun täyttävällä mainoksella. Meidän viinikaupastamme tehdään artikkeli erääseen alan laajalevikkiseen ja (huom!) arvostettuun lehteen heti, kun teemme lehden kanssa kolmen kuukauden mainossopimuksen, joka maksaa meille 2.500 euroa kuukaudessa. Taitaa jäädä tekemättä.

Edellä kuvattujen medioiden seuraajilta vaaditaan entistä parempaa hahmotuskykyä, jos haluaa pysyä kärryillä siinä, mikä on ns. todellisuutta. Pitää ottaa huomioon, saako luettavansa ilmaiseksi vai rahaa vastaan, verrata juttujen sisältöä mainosten julkaisijoihin ja ymmärtää vielä sekin, että eri alojen yritykset tuottavat eri tavoin. Kukkakauppias voi olla vaikka kuinka hyvä, luotettava ja palvella asiakkaansa loistavasti, samoin kuin voi tehdä jokin lentoyhtiö, mutta kukkakauppiaalla tuskin koskaan on varaa mainostaa firmaansa etusivun kokoisella mainoksella.

takaisin ylös

24.02.2009, tiistai

Andalucialainen mentaliteetti jakaa mielipiteet. Omanikin. Diplomaattisesti voisi sanoa, että yhden hetken vahvuus voi olla toisessa kohtaa heikkoutta ja jokaisella on oikeus kokea ja elää elämäänsä kuten parhaaksi näkee. Suoremmin sanottuna etelä-espanjalaisen rentous voi olla myös välinpitämättömyyttä, välittömyys mennä röyhkeyden puolelle ja lähimmäisen rakkaus äityä pahimmillaan muiden kuin lähisuvun syrjimiseksi. Seuraavassa kuitenkin esimerkki paikallisesta ajatuksen juoksusta, kun se on parhaimmillaan.

Automme on huollettavana, asumme Mijas Costalla, mies makaa kovan flunssan kourissa kotona, nettiyhteys ei toimi ja minun on ehdittävä ennen kaupan avaamista sataman toimistoon tarkistamaan sähköpostit ja vastaamaan niistä edes muutamaan kiireisimpään. Koti-urbanisaatiostamme kävelee bussipysäkille reilun vartin, ja bussin pitäisi kulkea kaksi kertaa tunnissa, näin olen ymmärtänyt. Olen viimeiset vuodet ollut niin hemmoteltu, että olen joka päivä kulkenut työmatkan autolla. Tänään kuitenkin kävelin, hengitys huuruten, pikaisen aamulenkin bussipysäkille, josta löysin kolme erilaista aikataulua. Kahden mukaan bussi oli mennyt viisi minuuttia aiemmin ja kulkisi seuraavan kerran tunnin kuluttua. Yhden mukaan seuraava kyyti saapuisi reilun vartin kuluttua.

Tyhjälle pysäkille saapui seurakseni kaksi espanjalaisnaista, josta päättelin, että bussi on varmaan tulossa piakkoin. Bussin sijaan pysäkille jarruttikin hetken kuluttua pieni Renault, jota ajoi ikivanha, karvainen ja hampaaton andalucialais-pappa. Pelkääjän paikalla istui vähintään yhtä vanha, kauniisti meikattu ja kammattu nainen. Pysäkillä seisoskelleet kaksi pyöreää naista nousivat auton kyytiin, kälättäen samalla kovaan ääneen hyviä huomenia ja kuulumisia. Katsoin haikein mielin autoon nousevia. Yhtäkkiä, yllättäen, koko autolastillinen kääntyi puoleeni, pieniä ikkunoita alas rullaten, päitä ulos työntäen ja kysellen toistensa päälle, minne olen menossa. Koska suunta oli sama, kaksi takapenkille jo änkeytynyttä naista likistäytyivät vielä enemmän toisiaan vasten ja tekivät minulle tilaa. Kiittelin kovasti, ja niin alkoi tähän asti nopein työmatkani.

Kuski veti mutkat suoriksi, eikä jarrujakaan tarvittu kuin siinä vaiheessa, kun joku jäi pois kyydistä. Espanja on liikenneympyröiden luvattu maa. Niitä on isommilla teillä aina, kun esim. Suomessa olisi risteys. Liikenneympyröihin on piirretty valkoinen katkoviiva merkitsemään kahden kaistan rajaa. Käytännössä paikalliset kuskit käyttävät kaistojen jakoviivaa keskiviivana, kohdistavat autonsa nokan siihen, ja etenevät ympyrässä torpedon lailla kunnes singahtavat jostain kohtaa ulos. Takapenkillä, kahden espanjalais-matamin toimiessa turvatyynyinä ja tietokonelaukun takaa suojaa hakien rukoilin henkeni puolesta aina ympyrän lähestyessä. Kuski ajoi ilmeenkään värähtämättä vilkkaisiin liikenneympyröihin piiruakaan hidastamatta ja ketään väistämättä. Näin kolostani, kuinka eräässäkin kohdin valkoinen Seat-Ibiza oli ajaa kylkeemme, mutta jarrutti kymmenen sentin päässä. Seat tyyttäsi kaikin voimin, takapenkin tynnyrit röhähtivät nauruun, ja etupenkeiltä kuului mutinaa ”idiooteista, jotka eivät osaa ajaa”.

Muut takapenkkiläiset jäivät kyydistä vähän ennen minua. He olivat menossa rantaan kävelylle ja tapaamaan tuttuja. Kun minulta tiedusteltiin, minne olin menossa ja kerroin, että työskentelen satamassa, sain osakseni ihastuneita huudahduksia ja olalle taputtelua. Kyydistä pois jäädessäni kiitin tuhannesti ystävällisyydestä, ja kuski kähisi minulle harmaan sänkensä seasta ”Nada, amigo!” (suom. ”Ei mitään, kaveri!”). Iloinen etupenkkirouva vilkutti vielä perääni, kun muutaman askelen päästä käännyin katsomaan, oliko kyytiauto todellinen vai vain väsyneen, kiireisen mieleni luoma harha.
takaisin ylös

23.02.2009, maanantai

Uusi myymälä on ollut auki viikon. Edellisen blogimerkinnän tunnelmista on henkisesti ikuisuus. Vesiputki- ja sähköongelmat ovat tältä erää historiaa, ja nyt suurin ”ongelma” on pitää hyllyt täysinä. Myymälän ovi käy tiuhaan. Perjantain virallisissa avajaisissa oli ilahduttavan paljon kävijöitä, ja heidän joukossaan paljon meille uusia kasvoja. Olemme löytäneet itsellemme ehkä parhaan mahdollisen sijainnin tästä kaupungista. On parkkipaikkoja, näkyvyyttä ja ihmisvirtaa. Kesä tulee tosin olemaan laman takia hiljaisin vuosiin. Uskon kuitenkin, että jos alueelle saapuu normaalin miljoonan turistin sijaan rantalomailemaan vain 700.000-800.000, kestämme sen takaiskun.

Fuengirolan ydin ja magneetti on rantaviiva. Kohta kolme vuotta kaupungissa myymälää pitäneenä on tullut pistettyä merkille, missä ihmisvirrat liikkuvat. Paseo Maritimolla (rantakatu) ja satamassa saa etenkin sesonkeina (kesä, talvilomat) taistella kyynärpäiden avulla eteen päin, kun samaan aikaan korttelin verran kaupunkiin ”sisälle päin” voi olla täysin kuollutta.

Sunnuntaina kävimme miehen kanssa rannassa kävelyllä, kuten teki muutama tuhat muukin kaupungin asukas ja turisti. Aurinko paistoi pilveettömältä taivaalta ja lämmitti talven kalpeuttamia kasvoja. Chirinquitot (hiekan päälle rakennetut rantaravintolat) olivat avanneet ovensa muutaman kuukauden talvitauon jälkeen. Saimme kiilattua itsemme pöytään, josta aukeni huikaiseva maisema sinisenä kimmeltävälle Välimerelle. Vaikka olenkin vilukissa ja palellut suurimman osan elämästäni, siinä Afrikan suuntaan tuijotellessa, kahvia siemaillessa minäkin laskin nahkatakin harteiltani. Muutaman hullun mylly-kuukauden jälkeen oli mukavaa taas kokea ja muistaa, miksi Costa del Solin on valinnut asuinpaikakseen.
takaisin ylös

08.02.2009, sunnuntai

Sähkösopimuksen tekeminen sähköyhtiö Sevillana Endesan kanssa. Rutiinijuttu, vai mitä? Kävin kaksi viikkoa sitten Sevillanan toimistolla Fuengirolan länsipäässä, Edificio Myramarissa. Silloin jonotin vuoroani puolitoista tuntia. Tiskillä selvisi, että sopimuksen tekemiseen tarvitaan Solicitud de Apertura (avauslupahakemus), jota meillä ei vielä tuolloin ollut. Sain mukaani muistilistan asiakirjoista, jotka hakemuksen lisäksi tarvitaan. Toimistovirkailija kertoi myös, että minun täytyy tulla tekemään sopimus heti aamusta, iltapäiväsin tämän sortin asioita ei käsiteltäisi.

Saimme apertura-hakemuksen viime maanantaina, ja satama sai oman osuutensa puuttuvista sähkökaapeleista hoidettua kuntoon tiistaina. Eli keskiviikko-aamuna kaarsimme autolla viittä vaille yhdeksän Edificio Myramarille, jossa minä jäin kyydistä ja mies jatkoi satamaa kohti. Ihmettelin jo matkan päästä, miksei paikalla ollut tungokseen asti porukkaa. Perille päästyäni luin oveen teipatusta tiedotteesta (jonka takana toimistohuone loisti tyhjyyttään): toimisto on muuttanut remontin takia Los Bolichesiin (kaupungin itäpäässä), Edificio La Lubinaan kaksi päivää aiemmin. Soitto miehelle; nyt tarvitaan äkkiä kyyti kaupungin toiselle laidalle.

Vartin kuluttua kävelin tiedotteessa mainittua katua edestakaisin löytämättä sen paremmin Edificio La Lubinaa kuin Sevillanan toimistoakaan. Muuten autiolla kadulla kaksi vanhempaa miestä paransivat maailmaa. Kysyin heiltä. He tiesivät rakennuksen, mutta toinen kysyi heti, että etsitkö sitä sähköyhtiötä? Kaikki kyselevät sitä, mutta toimisto avataan Lubinaan vasta kahden viikon kuluttua, siellä tehdään nyt remonttia. Pappojen mukaan toimisto oli Edificio Myramarissa, eivätkä he millään tahtoneet uskoa, että se oli suljettu. Kävelin vielä Lubinan kohdalle (mitä en olisi osannut tehdä ilman miesten neuvoja, koska Lubinan nimeä ei ole merkitty mihinkään näkösälle), ja siellä todellakin oli täysin aukirevitty local, joka työmiesten mukaan saataisiin avauskuntoon ”kun Luoja suo”.

Soitin Sevillanan keskukseen, joka on Madridissa. Muita asiakaspalvelunumeroita sähköyhtiöllä ei ole. Missä on Fuengirolan Sevillanan toimisto? Ystävällinen endesalainen kertoi, että hänen päätteensä mukaan se on Plaza de la Hispanidadilla. Tuo isohko aukio on lähellä edellistä myymäläämme, enkä muista nähneeni siellä ikinä mitään Sevillanaan viittaavaa. Kysyin, onko sijainnista tarkempaa tietoa; kadun nimeä, numeroa tai edes rakennuksen nimeä? Ei ole. Tässä vaiheessa kello alkoi lähestyä kymmentä ja sietokykyni äärirajojaan. Jos en löytäisi Sevillanan toimistoa n. tunnin sisään, sopimuksen teko saattaisi pahimmassa tapauksessa siirtyä seuraavalle päivälle, joka taas lykkäisi myymälän avaamista.

Hain satamasta auton, ja ajoin kaupungin pohjoisreunalle, Plaza de la Hispanidadille. Suurennuslasin kanssa rakennuksia tiiratessani huomasin yhdellä kulmalla liiketilan, jonka ikkunat oli teipattu maatasosta ylös asti harmaalla muovilla umpeen, ja jonka ylälistassa luki pienillä kirjaimilla Sevillana. Eikun auto parkkiin, kilon painoinen asiakirjanippu kainaloon ja menoksi. Ikävä kyllä liiketilan fasadista ei löytynyt auki olevaa ovea, ei summeria, ei aukioloaikoja eikä mitään muutakaan, mihin olisi voinut tarttua.

Epätoivo rinnassani kasvoi. Tuijotin tyhjin silmin harmaalla teipattua ikkunaa, kun paikalle ilmestyi toinenkin Sevillanan palveluja kaipaava. Hän oli nuori nainen, joka oli tilanteesta vähintään yhtä myrtsinä kuin allekirjoittanut. Yhdessä ihmettelimme, missä toimisto mahtoi olla. Hän oli kulkenut saman reitin kuin minäkin; Myramarin, Lubinan (ja sen neuvovan papan) ja Madridin puhelun kautta plazalle, tiukasti suljetun Sevillanan ”toimiston” eteen. Pälätystämme uteliaana sivusta seurannut vanha mies osallistui keskusteluun. Miehen alaleuasta törötti yksi hammas ylähuulen päälle, ja rosoiseen keppiin nojaava kävely oli vaivalloista. Mutta nämä päivänsä kaduilla ja puistoissa maleksivat nukkavierut andalucialais-papat tietävät kaikesta kaiken! Mies kertoi meille varmana tietona, että Sevillanan toimisto on Edifio Myramarissa. Vakuutimme hänelle, että eipä ole enää. Tämä plazan toimipaikka on ainoa, jonka Sevillana tunnustaa, eikä täällä näytä olevan minkäänlaista toimintaa. Mies väitti kuitenkin edelleen tiukasti, että toimisto on siellä Myramarissa, mutta voittehan te käydä vilkaisemassa tämän rakennuksen takapihalta – siellä on toinen ovi, josta hän oli nähnyt jonkun menevän aamulla sisälle.

Takapihalta löytyi raollaan oleva ovi, joka oli teipattu samanlaisella harmaalla umpeen kuin julkisivukin. Missään ei lukenut Sevillana. Onneksi mukanani oli fuengirolalaisnainen, joka varovasti raotti ovea enemmän ja huhuili sisään. Ovi aukesi toimistomaiseen huoneeseen, jossa neljä miestä kääntyi katsomaan meitä. Nainen kysyi heiltä, onko tämä Sevillanan toimisto? Miehet vilkuilivat toisiaan sen näköisinä, etteivät tahtoneet myöntää. Vaikenevasta muurista huolimatta olin iloinen, ettei kukaan sentään ollut passittamassa meitä Edificio Myramariin. Yksi miehistä astui lähemmäs ja kysyi mitä asia koskee. Nainen kertoi, että hän halusi tehdä sähkölaskustaan reklamaation. Mies käski hänen istuutua huoneen seinustalla olevalle tuolille. Mies kääntyi seuraavaksi minun puoleeni ja kysyi asiaani. Kun kerroin, että haluan avata uuden sähkösopimuksen Sevillanan kanssa, hän käski minun soittaa Sevillanan asiakaspalveluun. Mutta enhän minä puhelimitse voi näyttää Solicitud de Aperturaa, Licencia de Seguridadia, Certificado de la Electricidadia, Residenciaa... Mies keskeytti litaniani ja käski minunkin istuutua tuolille odottamaan.

Meidät istumaan ohjannut mies katosi jonnekin takahuoneeseen (vai etu-, nythän me jo olimme takahuoneessa?), eikä paikalle jääneistä kolmesta miehestä kukaan näyttänyt olevan himpunkaan vertaa kiinnostunut asioistamme. Kolmikko siirteli yhtä huoneen työpöydistä ja apupöydistä paikasta ja asennosta toiseen. Aina välillä he pysähtyivät suunnittelemaan seuraavaa siirtoa, ja sitten taas nostettiin ja väännettiin. Kuiskasin reklamaatiota tekemään tulleelta naiselta, tiesikö hän edelleenkään, olimmeko Sevillanan toimistossa. Hän vastasi, että ei aavistustakaan, mutta toivotaan nyt vain, että asiamme hoidetaan. Ikuisuudelta tuntuneiden kymmenen minuutin jälkeen sisustusyksikkö sai pöydät aseteltua, ja he kutsuivat neljännen miehen tarkistamaan tilannetta. Yhdessä he kaikki vielä ihastelivat työn hedelmiä, testasivat kukin vuorollaan pöydän takana olevaa tuolia ja apupöydän etäisyyttä. Ilmeisesti järjestys oli hyvä, koska vihdoinkin meidät istumaan käskenyt mies kutsui reklamaatio-naisen pöytänsä ääreen.

Raollaan olevasta ovesta pisti aina välillä päänsä sisään eksyneen näköinen Sevillanan asiakas, joka kysyi, onko tämä Sevillanan toimisto? Reklamaatiota käsittelevä mies (Mariano; nimi selvisi myöhemmin) kysyi jokaiselta, mitä asia koskee, ja käski jokaisen soittaa Sevillanan asiakaspalveluun. Jos ovenraosta pilkistävä pää sanoi ”mutkun” tai ”eikun”, Mariano käski istuutumaan seinustalla oleville tuoleille. Ne, jotka tyytyivät kohtaloonsa, kääntyivät ovelta kännykkää taskun pohjalta haroen. Yhdessä vaiheessa Marianon kollega kysyi, pitäisikö ovi vain laittaa kiinni. Marianon kasvoilta paistoi kilometrin päähän iso KYLLÄ, mutta hetken pohdittuaan hän sanoi kuitenkin, että ei, antaa sen olla raollaan.

Reklamaation käsittelyn jälkeen tuli minun vuoroni. Mariano ei ollut ensin uskoa, että localista puuttuu sähkömittari, etten tiedä (koska satama ei itsekään tiedä), milloin siellä on viimeksi ollut mittari ja kenen nimissä sähkösopimus on aiemmin ollut. Homma lähti alkutakkuilusta huolimatta kuitenkin luistamaan, eikä asiakirjanivaskastani uupunut kuin tosite leimaveron maksusta. Tämän tositteen Sevillanan toimistoneiti oli kaksi viikkoa aiemmin unohtanut kirjata muistilistaani. Tosite oli kaupungin toisella laidalla, konsulttitoimiston hyvässä huostassa. Soitto konsulttitoimistoon; voitteko faksata sen tositteen ahora mismo (suom. NYT) tähän ja tähän numeroon Marianon nimellä. Kaikki hoitui, ja vaivaisen 20 minuutin kuluttua minulla oli käsissäni Sevillana Endesan sähkösopimus. Mittarin asentaja tulee kuulemma ensi keskiviikkona tekemään asennuksen, ja saman tien pitäisi sähköjen toimia. Jos näin on, uusi viinimyymälämme aukeaa torstaina.
takaisin ylös

28.01.2009, keskiviikko

Satama vuokrasi meille localin, jossa ei ole vesiputkia eikä sähköjä. Tämä kaikki on valjennut pikkuhiljaa viimeisen viikon sisällä. Kaikki on myös saatu selvitettyä paikallisen mentaliteetin huomioon ottaen erittäin ripeästi ja oikeudenmukaisesti. Satama maksaa puutokset, kuten vuokraisännän tämän kaliiberin asioissa kuuluukin tehdä, ja myymälän avaus siirtyy vain n. viikolla. Onpahan sitten paremmin aikaa pyyhkiä remonttipölyjä sekä itsestä että muuttokuormasta ennen avajaisia.

Otan ensimmäisestä lauseestani hieman takaisin: vesiputki on, mutta sen katkaistu, avonainen pää on meidän ja naapurilocalin välisessä seinässä. Asia varmistui, kun putkimiehemme Salvador KIELLOISTANI HUOLIMATTA avasi localiin veden tulon ja ihmetteli sitten, miksei vessan hanasta kuitenkaan tule vettä. Minneköhän se vesi menee, hän mutisi itsekseen. Satuin onneksi seisomaan huutoetäisyydellä kun kuulin veden kohinan, ja pikaisesta kehotuksestani Salvador sulki veden tulon. Tämä tapahtui illan suussa, kun olin päivän mittaan ystävällisesti, mutta milliäkään periksi antamatta inttänyt sekä konsulttitoimistollemme, insinöörillemme sekä putkimiehelle, että koska hän on allekirjoittanut viralliset paperit, joissa väittää tutkineensa putkiston kunnon, sen myös täytyisi oikeasti pitää paikkansa. Konsulttitoimiston kommentti aiemmin päivällä oli "mutta onhan teillä vesivahinkojen varalta vakuutus". Putkimies saapui kuitenkin "tekemään testejä" työpäivänsä päätteeksi.

Episodia seuraavana aamuna, huonosti nukutun yön jälkeen (minne se kaikki vesi ehti mennä?) naapurin laminaattilattialta löytyi kymmenisen litraa vettä. Meidän puolellamme vesi oli imeytynyt tiililattiaan. Seurasi naapurin lepyttelyä ja soitto putkimiehelle. Uutiset kuultuaan Salvador teki nopeusennätyksen "joder"-sanan (suomen "hitto") toistamisessa, ja lupasi tulla viivana Malagasta selvittämään töppäilyjään.

Tällä välin selvitin toista kiperää haastetta - sähkömittarin olinpaikan täydellistä uupumista. Sataman monitoimimies Antonio tuli asiaa paikalle tutkimaan, ja sanoi tutkimustensa aikana tarpeeksi monta kertaa "no te preocupes", jotta sai minut vakuuttuneeksi siitä, että varmasti jotain on vialla. Olen kolmen vuoden aikana oppinut tulemaan epäluuloiseksi silmänräpäyksessä, kun jonkin asian (minkä tahansa) hoitaja sanoo "don't worry". Yleensä silloin on jotain pielessä ja pahasti. Pitkällisten pähkäilyjen ja seinien ropelointien jälkeen Antonio päätyi siihen, että sähkökaapista täytyisi vetää vielä yksi kaapeli, jonka päähän tulisi sähkömittari. Keskusteltuaan sataman johtajan kanssa hän sai siunauksen sille, että satama sekä hoitaa että maksaa koko asennuksen. Sataman johtaja Miguel on alusta asti ollut yhteistyökykyinen ja fiksu tyyppi.

Salvador saapui iltapäivästä ihmettelemään vesitilannetta. Edellisestä mokauksestaan huolimatta hän on vastuuntuntoinen ja asiansa osaava putkimies. Nyt kun hän vihdoinkin uskoi, että epäilykseni putkiston kunnosta oli aiheellinen, hän alkoi miettiä ratkaisua. Nopeasti Salvador päätyi siihen, että helpointa, nopeinta ja halvinta olisi vetää uusi putki vesimittarin hanasta suoraan vessaamme. Unohdetaan kaikki vanhat putket ja niiden reiät, antaa niiden maata hamaan ikuisuuteen omissa haudoissaan. Seurasi vielä yksi lyhykäinen kädenvääntö Miguelin kanssa maksupolitiikasta, ja pystyin taas hymyilemään helpottuneesti. Satama maksaa, ja putki asennetaan huomenna.

Ettei kaikki sujuisi kuin tanssi, niin Antonion poika joutui toissa-iltana umpisuolen poistoleikkaukseen, josta puhuu nyt koko satama. Antonio on eilisen sekä tämän päivän pidellyt poikansa kättä sairaalavuoteen äärellä, eikä ole tietoa siitä, koska hän palaa töihin. Antonion käsissä on myös sähkömittarimme ja sen kaapelin asennus. Sähköjä ei saada, ennen kuin mittari on asennettu, sen jälkeen tehty sopimus Sevillanan kanssa ja odotettu pari päivää sähköjen aukeamista. Eli toivomme pikaista toipumista pikkumiehelle!
takaisin ylös

18.01.2009, sunnuntai

Boletus-arvo. Se on arvo, joka on boletín:lla, jonka laillistettu putkimies allekirjoittaa, jotta localiin saa avata vedentulon 16 vuoden tauon jälkeen. Boletín on asiakirjanippu, jossa todetaan kahdessa kohtaa mm., että putkimies on tutkinut putkien kunnon painetestillä ja todennut kunnon moitteettomaksi. Perässä putkifirman sekä Junta de Andalucian leimat.

Olin juuri saanut tämän kaivatun boletín:n hyppysiini, kun naapuri-localin omistaja tuli kertomaan, että hänellä oli putkien kanssa valtavia ongelmia, esitteli toimistonsa katossa olevaa vesivahinkolaikkua ja lisäsi, että tilamme ovat joskus ammoin olleet yhtä. Hän maalaili sumentuvien silmieni eteen tuhansien eurojen putkiremonttia. Kävin sataman toimistossa kysymässä localien putkistoista. Kuulemma tilat eivät koskaan ole olleet yhtä. Kun tulin toimistosta ulos, rakennuksessa parturiliikettä pyörittävä London Barber istui alakerran baarissa kahvilla ja kertoi, että tilat ovat joskus olleet yhtä isoa discoa.

Soitin putkimiehelle. Kysyin, että kun hän nyt on kuitenkin allekirjoittanut paperit, että on tehnyt ne painetestit, niin onko hän oikeasti tehnyt ne? Putkimies nauroi, että eihän hän tietenkään oikeasti ole mitään testejä tehnyt, nehän ovat niin kalliitakin! Ihmettelin, miksi boletín:ssa sitten on tämä kohta. Putkimies totesi ykskantaan: "koska niin siinä boletín:ssa pitää lukea, jotta veden saa avattua".

Soitin konsulttitoimistoomme. Heidän käsityksensä mukaan kaikki vastuu on viime kädessä meillä. Viis siitä, mitä putkifirma on allekirjoittanut. Jos avaisimme vedentulon tähän viralliseen asiakirjaan luottaen ja localin katto romahtaisi (mahd. myös naapurin) tulvan mukana alas, vika olisi meidän ja putkifirma pesisi kätensä runsaalla vedellä koko sotkusta. Eli; otamme ensin kattavan vakuutuksen ennen kuin vesiä paikkaan avataan.

Remontti on muilta osin edistynyt hyvin. Olemme saaneet erittäin tervetullutta apua täällä lomailevalta kaverilta, ja lisää apujoukkoja on tulossa maalaus- ja varaston muuttovaiheeseen.

Apertura on paperi, joka localilla on oltava, jos siitä haluaa myydä mitään kellekään. Perusidea on, että tilan tulee täyttää tietyt asiakkaiden turvallisuuteen liittyvät asiat, ennen kuin sitä voi avata. Insinööri kävi reilu viikko sitten (heti joululomiensa päätyttyä) kertomassa, mihin meidän tulee asentaa exit-valot, palosammutin ja lääkekaappi, ja millainen paperipyyheteline tulee vessassa olla, jotta apertura voidaan myöntää. Vessa on privado (ei asiakkaille), mutta silti on tarkkaa, millaiset saippuat ja pyyhkeet siellä on. Localimme ulko-oven edessä on 5cm korkuinen marmoritasanne. Tasanteelta on kuulemma niin huima tiputus maan pinnalle, että siinä täytyy olla pyörätuoliramppi. Olen siis viime viikolla muiden hommien ohessa valanut elämäni ensimmäisen pyörätuolirampin.

Kuulin seuraavan aperturaan liittyvän tositarinan muutama vuosi sitten. Pientä ravintolaa avaamassa ollut yrittäjä tuskastui lopullisesti firman avaamiseen liittyviin vaatimuksiin (=kuluihin), kun hänelle ilmoitettiin, että sen kokoisessa paikassa tulisi olla tavallisten vessojen lisäksi inva-wc. Paikassa ei sitä valmiiksi ollut (vaikka siinä oli aiemminkin toiminut ravintola), ja sen rakentamiseen olisi uponnut pieni omaisuus. Kekseliäs ravintoloitsija tyhjensi pyörätuolin mentävän varastohuoneen, osti Bauhausista neljällä kympillä vessanpöntön ja laittoi sen varaston lattialle. Oveen vielä inva-wc tarra. Ravintolan apertura-tarkastuksessa tarkastaja nyökkäsi hyväksyvästi, kun hänelle raotettiin "inva-wc:n" ovea.
takaisin ylös

05.01.2009, maanantai

Olemme allekirjoittaneet vuokrasopimuksen uuteen toimitilaan. Tai no, meille uuteen. Local sijaitsee Fuengirolan huvivenesatamassa, ja on ollut tyhjillään viimeiset 16 vuotta. Paikka täyttää tärkeimmät kriteerimme: vieressä on runsaasti parkki- ja lastaustilaa, neliöitä on riittävästi sekä varastolle että myymälälle, ja vuokra on kohtuullinen.

Saamme myymälän auki - toivottavasti - helmikuussa. Olemme itse tehneet paikan kunnon vaatimaa pintaremonttia uuden vuoden aatosta lähtien. Uuden vuoden päivänä sain katon rapisevat maalit rapsuteltua alas ja eilis-iltaan mennessä lattiastakin puolet oli jo hiottu. Tässä vaiheessa hommia jarruttaa espanjalainen joulu, jota vietetään vasta huomenna, loppiaisena. Insinööri ja sähkömies kyllä vastailivat kiltisti puhelimeen jo viime viikolla, mutta paikan päälle ei saada ketään ennen ylihuomista. Localista on katkaistu sähköt silloin 16 vuotta sitten, eikä niitä saada takaisin ennen kuin uusi sähkökaappi, töpselit etc. tilpehööriä on asennettu.

Sähkötöitä suunnitteleville: kannattaa pyytää tarjous useammalta tekijältä, vaikka heti ensimmäinen vaikuttaisikin mukavalta, osaavalta ja kohtuulliselta tyypiltä. Me teetimme tarjouksen kolmella ammattilaisella. Halvimman ja kalleimman tarjouksen välillä eroa oli yli tuplasti, vaikka tarjous teetettiin samoilla piirustuksilla ja ohjeistuksilla. Eikä meidän tapauksessamme edes ole kyse mistään monimutkaisesta tai vaativasta työstä, vaan vain perussähkötöistä, joilla saadaan Sevillanan sopimus auki.

Satamaan on tulossa megaremontti - joskus hamassa tulevaisuudessa. Kaikki sataman rakennukset tullaan jyräämään maan tasalle, ja varsinaista satamaa jatketaan merelle päin. Kuitenkin; satamapäällikön arvion mukaan kuluu ainakin 3-4 vuotta ennen kuin paperiasiat ovat läheskään valmiita remontin aloittamiseen, ja sen jälkeen rakentaminen aloitetaan ulommasta aallonmurtajasta. Kaupallemme jyrä saapunee joskus 8-10 vuoden kuluttua. Sitä ennen otamme sijainnista kaiken mahdollisen irti.
takaisin ylös