Koskivinos

06.11.2011, sunnuntai

Jippii, kiitos ja syvä kumarrus (toiseen suuntaan) surkeasti tehdylle Fuengirola-ohjelmalle (Nelonen: Fuengirola). Näin ensimmäisestä jaksosta vain puolet, koska 16. minuutin kohdalla nukahdin. Toivottavasti näin kävi muidenkin katsojien kohdalla, muuten minut nyt yhdistetään tähän amatöörimäisesti tehtyyn, yksi- ja pintapuoliseen roskaan.

Hälytyskellot kyllä soivat jo siinä vaiheessa, kun toimittaja kysyi minulta viinitilaretkistä kertoessani: ”Joudutko usein häpeämään niillä reissuilla?”. Kesti hetken tajuta, että kysymys viittasi suomalaisten oletettuun ryyppäämiseen. Vastasin, että retkillä käy ihan tavallista, espanjalaisesta kulttuurista ja maaseutumatkailusta kiinnostunutta porukkaa. Retkellä mukana ollessaan sama toimittaja kysyi yhdeltä retkeläiseltä lounaspöydässä: ”Aiotteko juoda vielä lisää viiniä?”. Kiltin oloinen nainen vastasi, että kyllä hän taitaa ruoan kanssa ottaa lasillisen. Että näinkin syväluotaavia asioita sitä tultiin 10-henkisen kuvausryhmän voimin Euroopan toiselta laidalta asti selvittämään.

Niskakarvat nousivat pystyyn myös, kun kuvausryhmä peruutti suomalaisen koulun toimittajakerhon kanssa sovitun session, ja rynnisti ennemmin kuvaamaan Centro Finlandiaan uuden teleoperaattori-yrityksen avajaisia. Kumpikohan sitten kuvastaa tai olisi kuvastanut enemmän ”Fuengirolassa asuvien ja työskentelevien suomalaisten arkea”; jaa-a, mene ja tiedä.

Näiden ja muutamien muiden korvaan särähtävien tapahtumien jälkeenkään en kuitenkaan pakittanut kuvauksista. Yrittäjänä sitä ajattelee, että jos päätyy edes hetkiseksi parrasvaloihin, se ei voi olla firmalle kuin hyödyksi – jos ei nyt ole onnistunut munaamaan itseään totaalisesti. Mutta nyt harmittaa, että annoin aikaani ja ajatuksiani käsiin, jotka eivät niitä ole (ehkä alunperinkään, siltä näin jälkikäteen vaikuttaa) kunnioittaneet.

Onneksi tämä ihan oikea ”reality”, mitä tässä eletään, on mielenkiintoista, monipuolista, energistä ja palkitsevaa. Upeille viinitiloillekin ollaan taas menossa – mukavien, elämässä kiinni olevien ja todellisten suomalaisten kanssa.

takaisin ylös

21.03.2011, maanantai

Suomen televisio on kiinnostunut Aurinkorannikon suomalaisyhteisöstä. Kameraryhmä on pyörinyt rannikolla muutaman viikon, myös minua on kuvattu ja haastateltu edestä ja takaa. Nelosella ensi syksynä esitettävä 12-osainen ”Fuengirola”-ohjelma esittelee täällä työskenteleviä ja/tai asuvia suomalaisia.

Kiinnostus ei tule yllätyksenä, koska täällä majailee maailman suurin ulkosuomalaisyhteisö. Ehkä uteliaisuutta on kasvattanut myös etelän suomalaisia varjostanut ”uutisointi”. Lainausmerkit sen vuoksi, että ”raportointi” on useimmiten keskittynyt kohuhakuisiin ja katsojien ärsytyskynnyksen ylittäviin miljonääriäiteihin tai alkoholisoituneisiin väliinputoajiin. Suurin osa paikallisista suomalaisista on kuitenkin ihan tavallista arkea elävää porukkaa, johon mahtuu kaiken ikäisiä vauvasta vaariin.

Tällä kertaa ohjelmantekijöillä on haussa ns. todellinen kuva seudun suomalaisista. Toivon, että pystyn omalta osaltani edesauttamaan mielenkiintoisen ja antoisan ohjelman syntymistä. Tietysti myös toivon, etten ole kameran käydessä sanonut tai tehnyt idioottimaisuuksia, joista saisi editointipöydällä meheviä hetkiä myötähäpeästä nauttiville. En toisaalta ole yrittänyt esittää sen kummempaa kuin mitä olen – ei minulla riitä sellaiseen energiaa, enkä myöskään usko, että minkäänlainen feikki uppoaisi kehenkään.

Ensi syksynä parisataatuhatta suomalaista sitten näkee, miltä näytin ja kuulostin maalis-huhtikuussa 2011.

takaisin ylös

21.02.2011, maanantai

Myymälän ovesta astuu sisään asiakas, joka minuutin sisään ilmoittaa olevansa suomalaisen megayritys x:n johtoportaasta ja ostavansa myöhemmin keväällä ison, ison lastin viiniä. Seuraavan minuutin sisään tulee tieto (?), että hän on saanut siitä ja siitä viinikaupasta ja/tai siltä ja tältä viinitilalta aina 20-50% alennuksen. Kolmanneksi asiakas vilkaisee hyllyjämme ja toteaa, että näistä hinnoistahan tietysti rapisee mittava osa pois, kun aletaan puhua hänen suurtilauksestaan.

Kuulen tämän rimpsun muutaman kerran vuodessa, ja yleensä niissä puhutaan 60- max. 300 viinipullon ostoksesta.

On joku joskus pyytänyt tukkualea kolmesta pullosta (n. vitosen kappale), mutta sillä kertaa joko ristiin menevillä huumorintajuilla tai auringonpistoksella taisi olla osuutta asiaan.

Kaikki asiakkaat ovat minulle yhtä tärkeitä. Palveluun, tiedonjakoon tai hintaan ei vaikuta, missä asiakas kertoo olevansa töissä. Työurallaan pullistelija tietenkin yrittää viitata siihen, että rahaa pursuaa joka taskusta, joten nyt kannattaa laittaa palveluun 5-vaihde päälle. Ehkä se joidenkin myyjien käytökseen vaikuttaakin. Mielenkiintoisempaa olisi kuitenkin kuulla, millaista viiniä asiakas etsii.

Jos joku antaa sinulle viinistä alennusta yli 15%, mieti tarkkaan ostatko. On hyvin mahdollista, että viini ei ole kunnossa tai se ei ole sitä, mitä etiketti väittää. Viininmyynnissä katteet ovat niin pieniä, ettei mihinkään 50% alennuksiin kellään ole varaa. Eri asia on, jos olet törmännyt konkurssipesään, joka myy kaiken pois hinnalla millä hyvänsä, koska se tulee kuitenkin halvemmaksi kuin tavaran rahtaaminen roskikseen. Tässäkin kohtaa kannattaa epäillä, onko viiniä säilytetty asianmukaisesti, eli onko se kunnossa.

Jälleenmyyjät eivät tempaa hintojaan ilmasta. Jos luet tätä, sinulla on käytössäsi netti, ja minkä tahansa tuotteen hinta on helppo tarkistaa laittamalla hakuohjelmaan "viinin nimi + precio". Heittely eri kauppojen välillä on yleensä 20 sentin ja enimmillään euron luokkaa. Kauppojen hinnat määrää tuottaja, jolla on valmistuksesta ihan todellisia kuluja, ja mitä tasokkaampaa viiniä tehdään, sen enemmän kuluja on. Kun puhutaan viineistä hintaluokassa alle 15€, ei hinnoissa ole ns. ilmaa. Tai no joo, on, jos joku epäammattitaitoinen yrittää myydä tekemäänsä litkua mehua hirveällä ylihinnalla. Nämä puliveivarit karsiutuvat kuitenkin kovassa kisassa nopeasti pois. Jos tietystä viinitilasta ja sen viineistä haluaa enemmän tietoa, netti on taas kerran painonsa avosta kultaa.

Joskus isoista määristä on mahdollista tinkiä, viininkin kohdalla. Ei kuitenkaan ole olemassa mitään yleispätevää sääntöä, kuinka paljon ja millaisesta määrästä alennusta pystyy antamaan. Hyvän viinin valmistus maksaa, joten se maksaa asiakkaallekin, vaikka joskus hinnasta pystyy tinkimään jopa 10%, jos määrä on tarpeeksi suuri. Tarpeeksi suuri määrä on yleensä lavan luokkaa, eli n. 700 pulloa. Jos viini on hyvin kysytty, viinitilalla ei ole tarvetta antaa siitä alennuksia, eikä jälleenmyyjäkään siihen silloin pysty.

takaisin ylös

03.02.2011, torstai

Viimeisimmästä päiväkirjamerkinnästä on vierähtänyt melkein neljä kuukautta. Tämä taitaa olla ennätykseni, ei tosin sellainen josta olisin ylpeä. Asiasta huomautti eilen suorassa radiolähetyksessä Kulttuuriyhdistys Kalevan Kimmo Sahlman, joka haastatteli minua tulevista viinitilaretkistä. Kiitokset Kimmolle, koska minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin luvata uusi päivitys vuorokauden sisään.

Kiitokset myös Kulttuuriyhdistys Kalevalle, joka antoi Kulttuurishotti-ohjelmassaan minulle vapaan sanan ilman, että maksoin heille ”mainoksestani”. Olen aiemminkin rutkuttanut Costan (suomalaisesta näkökulmasta) vääristyneestä mediasisällöstä, joka on pitkälti ilmaisjakelumedioiden varassa (blogimerkintä 30.03.2009).

Ilmaisjakelulehti, radiokanava tai netin palvelusivusto ei pysy hengissä, jos sillä ei ole maksavia asiakkaita, eli ilmoittajia. Jos lehti/radio/nettisivusto tekisi juttuja muistakin kuin maksavista asiakkaista, kuka niille enää viitsisi maksaa mainoksista? Eli ollaan tilanteessa, missä esille pääsee vain ja ainoastaan rahalla. Ei työnteolla, ei innovatiivisuudella, ei hyvällä palvelulla tai tuotteilla, ei (normaalisti) uutiskynnyksen ylittävillä teoilla. On yksi lysti, myytkö enkelipölystä valmistettua potenssilääkettä vai oletko keksinyt parannuksen syöpään – pääset esille kunhan ensin maksat tarpeeksi isoista mainoksista tarpeeksi monta kertaa.

Olin syksyllä kuin puulla päähän lyöty, kun olin Radio Finlandian (ns. Teva-radio) päivän persoonana puhumassa Aurinkorannikon stadilais-ryhmittymästä, mutta Teva käyttikin puolen tunnin haastattelusta kaksi kolmasosaa firmaamme ja viiniasioihin. Tämä oli häneltä enemmän kuin reilua, koska emme ole mainostaneet Radio Finlandiassa. Toisaalta hän sai 20 minuuttia mielenkiintoista ohjelmaa (ainakin omasta mielestäni), mikä sekin on radiokanavalle arvokas asia.

Aikoinani lehtityötä tehneenä minun on vaikea niellä ”kuka maksaa eniten” –ajatukseen perustuvaa tiedotusta. Siitä on journalistinen etiikka kaukana. Jos tarkkailisin tilannetta ulkopuolisena, jonka elämään asialla ei olisi vaikutusta, ajattelisin kiihkottomasti, että onpa mielenkiintoinen tilanne: lukijat ja kuulijat seuraavat julkaisuja, joita ei ole tehty heitä, vaan julkaisijoita ja mainostajia varten.

takaisin ylös

07.10.2010, torstai

Kävimme kaksi viikkoa sitten viinitapahtumassa Cuencassa. Kolmipäiväinen tilaisuus oli Toledon ja Cuencan kauppakamareiden järjestämä ja maksama. Tilaisuus oli tarkoitettu suomalaisille, ruotsalaisille ja tanskalaisille maahantuojille, mutta koska Suomen maahantuojamme ei päässyt paikalle, menimme edustamaan heidän puolestaan. Käytännössä etsimme viinejä maahanviennin lisäksi Fuengirolan myymälän valikoimaan sekä kontakteja enoturismia silmällä pitäen. Kaikki kolme tavoitetta saavutettiin, ja lisäksi saimme pikaisesti tutustua Cuencan upeaan ja historialliseen kaupunkiin.

Tapahtuma keskittyi tietysti alueen viininviljelyn ja mukana olevien 19 tuottajan esittelyyn. Itselleni kuitenkin yhtä tärkeä anti kuin ”itse asia” oli käydä pyörähtämässä erilaisessa ympäristössä ja tavata saman alan ammattilaisia. Costalla viiniasia tuntuu suurimmalla osalla pyörivän mahdollisimman halpojen riojien tai kaikkien tuntemien marcesdecaceresten ympärillä. ”Espanjalainen viini” on kuitenkin huomattavasti laajempi ja mielenkiintoisempi kenttä kuin mitä markettien tarjonta tai muutama tarjolla oleva, vanhentunutta infoa jakava viiniopas antaa ymmärtää. Vaikka jokapäiväisessä työssäni käynkin asiakkaiden kanssa mielelläni läpi perusasioita viineistä, on tervetullutta vaihtelua keskustella kaikesta mahdollisesta viiniin liittyvästä – niin itse viinistä kuin sen markkinoinnistakin – alan konkareiden kanssa.

Täytyy myöntää, että kun Costa del Solilla asuu vuodet ympäri, niin välillä tekee myös todella hyvää käydä muualla tuulettumassa. Costalla elämä on turismin ansiosta tai takia jaksottaista, sesonkeihin ja säätilaan sidottua. Aurinkorannikolla moni ulkomaalainen elää omanmaalaistensa piirissä, ja kosketuspinta Espanjaan tai espanjalaisiin voi rajoittua espanjalaiselle kassaneidille puhumiseen. Monista Costan ulkomaalaisista tämä näkyy ulospäin siten, että todellista sopeutumista espanjalaiseen elämänmenoon ei pääse syntymään. Espanjalaiset ovat ”niitä”, ja oma kaveripiiri ”meitä”.

On raikastuttavaa käydä ”ihan oikeassa” Espanjassa, ja toimia ”ihan oikeiden” paikallisten kanssa. Siten elämää voi katsoa pidemmällä perspektiivillä kuin seuraavan kahden-kolmen kuukauden sesongin yli.

takaisin ylös

03.09.2010, perjantai

Aurinkorannikon suomalaisyrittäjän elämää Suomesta käsin tarkkailevalle voi tulla yllätyksenä, kuinka kovan työn takana leipä Costa del Solilla on. Varsinkin yrittäjän leipä, ja etenkin edelleen erittäin voimallisen laman kourissa yrittävän.

Pointtini ei nyt kuitenkaan ole työmäärällä kohauttaminen vaan se, miten haastava tilanne vaikuttaa paikallisiin suomalaisiin.

Palasimme kesälomalta viikko sitten perjantaina. Kotiin saavuttiin viiden aikaan iltapäivällä. Seitsemän pintaan oltiin jo ruokakaupassa, ja siellä melkein kirjaimellisesti törmäsin suomalaistuttuun. Moikkasin häntä iloisesti, johon vastaukseksi sain yhtä iloisen tervehdyksen, mutta heti sen jälkeen otsa rypyssä esitetyn kysymysryöpyn:
- Kuinka bisnes on tänä kesänä sujunut? (ihan kivasti, mutta palattiin lomalta vasta kaksi tuntia sitten ja sitä on jäljellä vielä maanantai-aamuun).
- Aijaa, olitte lomalla ja oliko viinikauppa sitten sen aikaa kiinni? (oli, kaksi viikkoa).
- No se olikin varmaan ihan viisasta kun täällä on ollut niin hiljaista? (niin, varsinkin meidän toiminnassamme elokuu on yleensä kuollutta aikaa ja sen takia lomat pidetään juuri silloin).

Kyselytuokio olisi varmasti jatkunut vielä hyvän tovin, ellen olisi leveästi hymyillen toivottanut hauskaa illan jatkoa ja poistunut paikalta.

Lauantai-iltana olimme menossa ystävien kanssa ulos ja odotimme heitä treffipaikalla Fuengirolan rantakadulla. Ohi sattui kulkemaan suomalaistuttu, jonka kanssa ehdittiin juuri ja juuri morjenstaa ennen kuin työllä tykitys alkoi. Tuttu pääsi kesän bisnesten(-mme) erittelyssään siihen asti, miten asiakaskuntamme muodostuu. Tässä vaiheessa keskeytin hänet sanoen, että tämä taitaa olla aikalailla väärä aika ja paikka pohtia kyseisiä asioita. Tuttu pysähtyi ja ymmärsi itsekin, missä oikein oli.

Tiukka tilanne tuntuu aiheuttavan paljon huolta ja pohdintaa, joka satunnaisissa kohtaamisissa aiheuttaa minun silmissäni täysin turhaa tuntemattomien(kin) asioiden vatvontaa. Turhaa sen vuoksi, että jokainen kuitenkin hoitaa oman palstansa itse. Ulkopuolisten spekuloinneilla harvemmin on mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Paitsi sen verran, että kun minulla on kerran vuodessa kaksi viikkoa lomaa, niin siitä viidenkin minuutin vieminen ei-mihinkään perustuville työjupinoille on todella turhauttavaa.

takaisin ylös

30.06.2010, keskiviikko

Espanjalainen ei osaa sanoa ”ei” tai ”en tiedä”. Tämä johtaa virheellisiin opastuksiin, mañana-meininkiin ja katteettomiin lupauksiin. On kuulijan vastuulla lukea rivien välistä tai tähtien asennosta, milloin vastapuoli on tosissaan ja milloin suu suoltaa puutaheinää. Joskus palturin puhumisen tunnistaa helposti; puhujan katse vilahtaa katossa tai lattiassa, kun espanjalainen katsoo muuten rävähtämättä suoraan päin. Joskus käytös muuttuu yhtäkkiä poikkeuksellisen, lähes siirappimaisen ystävälliseksi tai äänen taso nousee huomattavasti. Pitää siis kuulla ja nähdä paljon muutakin kuin ääneen lausutut sanat ja yrittää siitä sitten päätellä jotain.

Olemme useamman kuukauden ajan etsineet myyntiedustajaa tukkumyyntiin. Olemme olleet kahden espanjalaisen myyjä-ehdokkaan kanssa jo loppusuoralla neuvotteluissa. Sopimusta on hiottu, tapaamisia on ollut kummankin kanssa useampi ja mainitut henkilöt ovat olleet asiasta silminnähden innoissaan.

Ensimmäisen ehdokkaan kohdalla tuli minulle, toisen kohdalla Jussille aivan viime metreillä epämiellyttävä aavistus, että kaikki ei kuitenkaan ollut ihan niin kohdillaan kuin sanoista tai kohteliaasta käytöksestä olisi voinut päätellä. Ensimmäiseltä meni melkein kaksi kuukautta ennen kuin hän sai kakaistua, että hänen työtilanteensa oli muuttunut sellaiseksi, ettei nyt ehdikään hoitaa pestiä. Toisen ehdokkaan näimme viimeksi kaksi viikkoa sitten. Silloinen tapaaminen päättyi lujaan kädenpuristukseen ja myyntitykin sanoihin: ”otan yhteyttä kahden päivän sisällä”. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan, ja hänen puhelimensa menee vastaajalle kun siihen soittaa.

Huvittavaa on, että kävin ensimmäisen ehdokkaan kanssa keskusteluita siitä, millaisia espanjalaiset ovat yhteistyökumppaneina. Hän itse aloitti kertomukset epämääräisistä lupauksista tai ihmeellisitä verukkeista, mihin on työuransa varrella törmännyt. Hänen neuvonsa minulle oli, että jos epäilen, että jonkun kohdalla ns. mättää, paras keino paljastaa lusmuilija on kysyä suoraan: ”Que pasa?” (vapaa suom: mitä nyt?). Silloin kuulemma suurin osa tekosyiden suoltajista alkaa kiemurrella ja kakistelee sitten, missä mennään.

Teki mieli kysyä neuvon kertojalta itseltään muutamaan otteeseen que pasa, mutta se pitää kuulemma sanoa kasvotusten, syvälle silmiin tuijottaen, ystävällisesti ja hieman alentuvasti. Tämä ei onnistunut, koska tässä vaiheessa kyseinen neuvonikkari oli kuin saippua, jota ei tavoittanut kuin huonosti puhelimella.

takaisin ylös

05.05.2010, keskiviikko

Kevät on Etelä-Espanjassa pitkällä. Auringossa on polttavan kuuma, mutta varjossa ja iltaisin on viileää. Paseo Maritimolla (rantakatu) käy kuhina – lähes vuorokauden ympäri joku on lenkillä itsekseen, perheensä tai koiransa kanssa.

Useat suomalaisten omistamat firmat pistävät ovet kiinni toukokuussa ja avaavat uudestaan taas syksyllä. Tämä onkin fiksua, jos asiakkaat ovat pääosin suomalaisia, jotka asuvat Costalla vain talvikauden. Meillä on sekä sijaintimme, tuotteemme että markkinointimme ansiosta kansainvälisempi asiakaskunta, ja saamme hikoilla koko kesän töissä. Elokuussa tosin laitamme kiinni pariksi viikoksi, koska se on espanjalaisten lomakuukausi, mikä tarkoittaa, että myös bodegat (suom. viinitilat) ovat tavoittamattomissa.

Tuleva kesä on neljäs, jonka vietän Aurinkorannikolla. Ennen kuin muutin Espanjaan, kuulin monelta taholta: ”kesällä on sitten niin pakahduttavan kuuma, että sä pökräät sinne”. Ensimmäisenä kesänäni tein sen virheen, että kuvittelin voivani liikkua päiväsaikaan ulkona samalla tavalla kuin muinakin vuodenaikoina, mutta en sentään pökertynyt silloinkaan, kun sandaalin pohja suli kuumalla asfaltilla.

Kesä on rannikolla kostea, kuuma ja pistää etsimään varjoisat kävelyreitit ja marketit, joihin pääsee ilmastoidun parkkihallin kautta. Vettä tietysti juodaan rutkasti ja suolaista syödään surutta. Toissa kesänä autoin kaveria muutossa heinäkuun helteissä, kun yhtäkkiä tuli oksettava olo, veden lipittämisestä huolimatta. Kaivoin nopeasti pahvilaatikoista esille suolapurkin ja nielaisin hyppysellisen raakana. Muutamassa minuutissa olin taas voimissani.

Kesällä Costalla on pakahduttavan ja pökerryttävän kuuma suorassa auringonpaisteessa, tuulettomassa sopukassa. Kuka käskee polttamaan nahkansa ja kärvistelemään nestehukassa? Joka puolelta löytyy varjoja, kevyitä pitkähihaisia paitoja ja vilvoittavia merituulen henkäyksiä, joiden suojassa Costan kesä on hellivä, rentouttava ja juuri sopivan kuuma.

takaisin ylös

24.03.2010, keskiviikko

Viinitilaretki asiakkaiden kanssa on torstaina (huomenna). Sekä bodega (suom. viinitila) että ruokailu maksetaan paikan päällä käteisellä. Lisäksi tarvitaan vaihtorahaa kassaan kolikkopuolelle. Keskiviikkona (tänään) siis pankkiin.

Ensin pankissa käy Jussi. Hänet ohjataan tiskille, jossa käteistä ei yleensä käsitellä lainkaan. Hyvää palvelua, täytyy sanoa! Jussi ääntää kuuluvalla äänellään, selkeästi: haluaisin suorittaa RE-integron (noston) ja laittaa viereen lapun, jossa on firman tiedot ja ”reintegro x €”. Virkailija lukee lapun ja pyytää nähdä Jussin henkkarit. Henkilöllisyys todetaan oikeaksi (EU-) ajokortista, jonka jälkeen pankkivirkailija kysyy, että missäs ne rahat sitten ovat? Jussi toistaa, että ei INgreso (pano), vaan REintegro. Jaa, REintegro, virkailijan ilme kirkastuu, no sehän sopii hetki vain. Virkailija katsoo ajokortin kanssa tilitietoja ja toteaa, että Jussi ei voi nostaa rahoja, koska hänelle ei ole merkitty tilille käyttöoikeutta. Jussilla on käyttöoikeus, mutta paha siitä on alkaa riidellä ilman kaikkien osapuolten (firmamme toimitusjohtajan ja pankin yritysasioista vastaavan) läsnäoloa.

Jussi vetää nopeat johtopäätökset ja tyytyy vaihtamaan rahaa. Hän antaa pankkivirkailijalle 50€ ja laskelman, jossa on 15 x 2€ ja 20 x 1€. Virkailija on hetken aikaa hämmennyksissä, koska ”näistähän tulee yhteensä vain 35€”. Onneksi Jussi on auttamassa yhteen- ja kertolaskussa, ja niin saadaan seteli muutettua kolikoiksi.

Pankki menee kiinni kahdelta eikä aukea enää uudestaan iltapäivällä. Jussi laukkaa kaupalle, ja 20 vaille minä lähden ravaamaan pankille kieli vyön alla. Saavun paikalle viittä vaille. Esitän asiani ja minua pyydetään todistamaan henkilöllisyyteni. Kysyn kumpi on kätevämpi, Tarjeta sanitaria (paikallinen sairausvakuutuskortti) vai (EU-)ajokorttini. Ei kumpikaan, pitäisi olla passi. Miksi? ihmettelen. Muistan elävästi, kuinka samassa pankissa työskennellyt virkailija kertoi minulle hymyillen, että tottakai EU-ajokortti on virallinen ja hyväksytty henkkari. Mutta nyt pitäisi olla passi kun siinä näkyisi NIE-numero sekä valokuva. Hetkinen vain, minun suomalaisessa passissani ei ole NIE-tunnusta, joka on Espanjassa ulkomaalaisille myönnettävä ns. sosiaaliturvatunnus. Tarjeta sanitariassa on NIE muttei kuvaa ja ajokortissa taas on kuva muttei NIE:tä.

Heittäydyn espanjalaiseksi, eli alan levitellä käsiä ja huomattavasti ääntä korottaen toistella: ”Miten tämä on mahdollista? Minulla on ollut tili tässä pankissa neljä vuotta! Huomenna firmallamme on retki, johon tarvitsen käteistä mukaan ja te ette ole enää tänään iltapäivällä auki! Verratkaa näitä kortteja toisiinsa! Tarjeta sanitariassa on NIE-numeroni ja ajokortissani on sama nimi sekä kuvani!” Tässä vaiheessa tiskin takana korttejani tuijottamassa on pankkineidin lisäksi kolme muutakin pankin työntekijää, joista jokaisen kanssa olen hoitanut firman asioita vuosien mittaan ties kuinka monta kertaa. Yksi heistä on jopa käynyt myymälällämme useaan otteeseen allekirjoituttamassa papereita. Kaikki tietenkin muistavat minut, mutta kun se passi pitäisi olla mukana.

Lopulta minut armahdetaan, ja ”tämä on vain oman turvallisuutenne vuoksi”-mutinan säestyksellä saan suoritettua noston. Kysyn sovittelevasti, käykö passin kopio henkilöllisyystodistukseksi? Ei käy, pitää olla alkuperäinen. Kun rahat ovat siirtyneet käsiini pahoittelen vielä, ettei minulla ollut passia mukana. Tässä vaiheessa en tietenkään vielä tiennyt, että 20 minuuttia aiemmin sama virkailija olisi antanut rahat Jussille ajokortin perusteella. Näin nopeasti maailma muuttuu.

takaisin ylös

19.02.2010, perjantai

”Miten suomalaisyrittäjä pärjää Espanjassa?”. Tai: ”Tuleeko suomalainen yrittäjä toimeen Aurinkorannikolla?”. Joskus jopa: ”Eihän tämä voi mitenkään kannattaa!”. Tässä kiteytettynä suorasukaisimpien (ei-Costalla-yrittäjinä-olevien) kommentteja neljän vuoden ajalta. Samoja kysymyksiä saattaa pyöriä myös ei-niin-suorasukaisten mielessä.

Ensimmäiseksi kysymyksissä särähtää korvaani se, että en ole kuullut niitä muiden kuin suomalaisten suista. Olen puhunut firmastani yli 10 eri kansallisuuden edustajan kanssa. Otan hieman takaisin – kerran eräs (huomattavan varakas) kuwaitilainen bisnesmies yritti urkkia yrityksemme tulosta yhtä töykeästi. Töykeältä se nimittäin tuntuu – en ole koskaan halunnut jakaa varallisuuteni yksityiskohtia muiden kuin kirjanpitäjäni, verottajan ja läheisimpieni kanssa. Tuskin kovin moni muukaan kokee, että tuntemattomien tai puolituttujen kanssa kommunikoimiseen kuuluisi toisen tulojen ja menojen utelu.

Osalla ihmettelijöistä on taustalla uteliaisuus, osalla huoli, osalla vertailu omaan työhistoriaan tai –tilanteeseen ja osalla vahingoniloisuus oletetusta huonosta menestyksestä. Aurinkorannikko on pienten yritysten pilkuttama. Tämän suuren ja erittäin kirjavan joukon tilanteesta uutisoidaan tämän tästä, ja useinmiten uutisointi keskittyy yritysten vaikeuksiin ja konkurssitilastoihin. Ehkä tämän uutisoinnin takia moni lakaisee mielessään kaikki Costan yritykset samaan kuoppaan tai uskoo tietävänsä mitä kulissien takana tapahtuu tai ei tapahdu, näyttivät ne ulos päin miltä tahansa.

Suomalaisten töksäytykset kertovat myös siitä, mikä asenne Suomessa on yrittäjyyteen: epäilevä, varovainen ja pessimistinen. Ehkä jopa pelokas, ainakin jos ottaa kirjaimellisesti lausahdukset: ”En minä vain olisi uskaltanut” tai: ”Olette kyllä rohkeita kun tänne lähditte yrittäjiksi”.

Olen avoimen ärsyyntynyt toistuvasti kuulemistani spekulaatioista, miten milläkin firmalla menee tai tulee menemään – ihmisiltä, jotka eivät kyseisissä yrityksissä ole töissä tai osakkaina. Tällä hetkellä puskaradio kertoo kahden suomalaisyrityksen elinkaaren päättymisestä ja kahden uuden alkamisesta. Kaikissa tapauksissa kahvikuppiaan kilistelevä tai lyhtypylvääseen nojaileva sivustaseuraaja tietää tismalleen mitä ja miksi, vaikkei olisi yrittäjiä koskaan tavannutkaan tai kuullut tavuakaan liiketoimintasuunnitelmasta. Lehti on lehti ja kahvila on kahvila, mikä niiden pyörittämisessä muka olisi niin ihmeellistä, ettei kaikentietävä sivullinen sitä pystyisi päässään tuosta vain räknäämään?

Olen todella iloinen joka kerta kun yrittäjä – olkoon sitten missä maassa tahansa ja minkämaalainen tahansa – pystyy elättämään itsensä työllään ja pikkuhiljaa kasvattamaan firmaansa. Maailma on täynnä kaatuvia ja nousevia firmoja. Mikä siinä on, että suomalainen niin helposti juuttuu niiden kaatuvien märehtimiseen ja on valmis hautaamaan yritysten alutkin, varsinkin kun ne ovat joidenkin toisten yrityksiä?

takaisin ylös

15.02.2010, maanantai

Kävin sataman johtajan, Miguelin, kanssa perjantaina pitkän keskustelun sataman yrittäjien tilanteesta. Satamassa on nopeasti laskemalla kolmisenkymmentä ravintolaa ja baaria, joissa vaihtuvuus on suuri. Muita kuin ravintoloita täällä on muutama: me, maalikauppa, sukellus- ja purjehdustarvikeliike, risteilylippuja myyvä toimisto, pöytäliina-/korukauppa ja parturi.

Yksi isoimmista sataman yrittäjien ongelmista on, että turistit eivät edes tiedä sataman olemassaolosta. Alas satamaan pääsee valumaan Paseo Maritimolta (rantakatu) kahta pientä katua pitkin, mutta kummankaan kohdalla ei ole viitoitusta ”Fuengirolan huvivenesatama: ravintoloita, baareja, erikoiskauppoja. Tervetuloa!”. Erityisesti kesät ovat satamalle hankalia, koska Paseolla parveilevat turistit ovat kaupungissa tyypillisesti vain viikon, maksimi kaksi, eivätkä he tiedä kaupungista muuta kuin sen mikä sattuu nenän eteen osumaan.

Meitäkin asia kosketti viime kesänä, ja nyt seuraavan kesän lähetessä asia taas mietityttää. Rannikolla talvehtivat vakkariasiakkaamme ovat kuka missäkin, eikä rantakadun viikkoturistivirta löytänyt satamaan. Lisäksi kesä 2009 oli yleisestikin ottaen surkea, voimallisen laman takia.

Miguel oli samaa mieltä sataman huonosta infosta, mutta kertoi myös asian toisen puolen. Erilaisia opaskylttejä ja -kirjasia, flyereitä ja turistikarttoja on vuosien mittaan testattu, mutta jokainen yritys on kaatunut yhteen ja samaan vastoinkäymiseen: juuri, kun luvat milloin millekin opastukselle on saatu ja opasteet levitetty hotelleihin tai ruuvattu katujen varsille, joku sataman yrittäjistä on rikkonut annettuja sääntöjä ja hermostuttanut lupien antajat. Toisin sanoen mokannut pikkutöpeksinnällä laajemmat hyvät aikeet. Luvallisten kylttien viereen on ilmestynyt kaikenmaailman Bob’s Bar –raapustuksia tai terasseja on hivutettu tuplakokoon sallituista.

Yksi ongelma yli muiden on tietysti se, että Fuengirolassa (kuten koko Costalla) baareja ja ravintoloita on monikymmenkertaisesti liikaa. Kaikille ei mitenkään riitä asiakkaita, ei, vaikka parhaimpina vuosina sesonkiaikaan alueelle saapuu miljoona turistia. Kaksi-kolme kuukautta suht aktiivista kaljan myyntiä ei pidä firmaa pystyssä vuoden ympäri. Rauhallinen Miguelkin kiihtyi kun pääsi vauhtiin. ”Todo el mundo (suom. kaikki) tulevat rannikolle ja perustavat baarin! Satamassa pitäisi olla baarikiintiö, joka olisi alle puolet nykyisten baarien määrästä! Monet britit ostavat baarinsa netin sivustojen perusteella, missä on kivoja kuvia ja myyvät tekstit, mutta käytännössä paikat ovat rotankoloja joissa ei käy kukaan!”.

Joku onneton oli syksyllä maksanut pelkästään traspasoa (suom. liiketoiminnan siirtomaksu) 30.000€ alle 30 neliön kokoisesta baari-ravintolasta. Päälle kuukausivuokra, avauslupa ym. byrokratian loputtomat leimatut, hinnakkaat paperit. Sijainti oli vuokraajan mukaan ”Fuengirolan vilkkaassa, turistien suosimassa huvivenesatamassa”. Baari meni konkurssiin puolessa vuodessa. Ei siinä olisi auttanut edes peltihärän* kokoinen mainoskyltti.

Keskustelun jälkeen ymmärsin paremmin sataman ja kaupungin nihkeyttä avittaa sataman aluetta edes pienillä Satama ja nuoli oikeaan suuntaan –kylteillä.

*Espanjassa on n. 80 pienen kerrostalon korkuista peltihärkää, jotka seisovat isojen teiden varsilla tai muilla näkyvillä paikoilla.

takaisin ylös

27.01.2010, keskiviikko

Pahoittelen superpitkää taukoa Viinikauppiaan päiväkirjassa. Kulisseissa ollaan ahkeroitu tiiviisti, ikävä kyllä nettisivuston kustannuksella.

Parhaillaan työn alla ovat kevään viinitilaretket, joita varten kävimme lauantaina tutustumassa kahteen Rondan seudun tilaan, jotka suostuvat ottamaan vastaan isompia ryhmiä. Kiireiden vuoksi vierailumme sovittiin vasta perjantaina iltapäivällä, ja oli todella onni, että saimme niin lyhyellä varoitusajalla mennä kylään. Suurin osa viinitiloista – myös nämä kaksi – ovat viikonloppuisin ”kiinni”, eli tilalliset ovat muualla kuin bodegalla. Seuraavassa kuvaus toisesta vieraillusta, erittäin modernista, mutta boheemista Descalzos Viejos-tilasta ja sen omistajasta.

Bodega on rakennettu 500 vuotta tyhjänä olleeseen munkkiluostariin, n. 15 minuutin kävelymatkan päähän Rondan länsireunalta. Ikävä kyllä lauantaina tuli vettä kuin saavista, joten matkasimme autossa, emmekä voineet ihailla bodegan pihalta aukeavaa huikaisevaa näkymää kuin minuutin, pari. Sen verran, mitä hyytävässä kaatosateessa sieti. Bodegan pihalta laskeutuu jyrkkä rinne Rondan laaksoon, joka on rehevä ja symmetristen viljelypalstojen tilkuttama. Sekä pihalla että rinteessä kasvaa ikivanhoja avokado- ja oliivipuita.

Itse rakennuksessakin oli kuitenkin ihastelemista. Tynnyrikypsytyssali on restauroitu entiseen kappeliin, jolla on korkeutta arviolta kymmenen metriä ja jonka päätyä komistavat konservoidut, mutta sopivasti rustiikkisiksi jätetyt maalaukset. Bodega (suom. viinitila) valmistaa viittä viiniä, jotka kaikki on huippuhyviä, mutta myös huippuhintaisia.

Tilan meille esitteli Flavio Salenzio. Hän on nelikymppinen arkkitehti, joka osti arkkitehtikaverinsa kanssa luostarin rauniot ja maapläntin sen ympäriltä kymmenisen vuotta sitten. Siihen aikaan paikka oli toki halvempi kuin nyt, mutta rahaa restauroimistöihin ja huippulaatuisten viinien valmistustiloihin on sittemmin uponnut tolkuttomia määriä.

Kirjoitan rahasta tällä kertaa näin suoraan, koska Flavio itse otti sen puheeksi. Vesisateessa hytisemisen ja bodegakierroksen jälkeen istahdimme alas, ja Flavio haki meille pienet copat (lasilliset) tilan makeaa viiniä, joka ei ole myynnissä, mutta valmistetaan omistajien omaksi yksityiseksi herkuksi. Aloimme puhua tarkemmin tulevasta mahdollisesta vierailusta ryhmän kanssa, ja yhtäkkiä Flavio yltyi palopuheeseen, jossa haukkui ”isot matkatoimistot, jotka puhuvat vain rahasta ja haluavat tuoda bodegalle mitä tahansa japanilaisryhmiä, joita viinit eivät edes kiinnosta”. Hän sanoi kieltäytyneensä useat kerrat 50 hengen lössistä, vaikka ”ne olisivat olleet valmiit maksamaan 30€ per nuppi”. Tehokas bodegakierros viininmaisteluineen kestää n. kaksi tuntia. Flaviolla ei ilmeisesti ole pikkurahan puutetta.

Mutta mutta; Flavio oli kuitenkin hyvin halukas puhumaan rahasta, vaikkei hän matkatoimistoilta sitä suvainnutkaan. Ryhmän visiitistä hän ottaisi 18€ per nenä, ja hintaan kuuluisi (vain) kahden viinin maistelu. Hänellä oli esittää monimutkaisia kaavioita siitä, miten vierailun hintaa voitaisiin laskea, jos me ostaisimme - sanotaan vaikka 50-100 laatikkoa - hänen viinejään. Ilmeisesti rahasta puhuminen oli ikävää vain, jos joku yritti tinkiä hänen (huomattavan korkeista) hinnoistaan.

No, ei tämä mitään, bodega on poikkeuksellinen, ja olemme valmiita leikkaamaan omasta katteestamme, jotta saamme vietyä sinne porukan. Sanoin sitten, että ok, lähetän yksityiskohdista sähköpostia varmaankin tulevalla viikolla. Flavio alkoi heiluttaa käsiään: ”Ei ei, soita mieluummin! Puhelinkeskustelussa saa aina paremmin käsityksen toisen ajatuksista ja siitä, missä mennään”. Hän paljasti, että esimerkiksi edellispäivänä kun olin soittanut, hänelle oli tullut tunne, että tästä seuraisi nyt jotain hyvää ja otti meidät vastaan tuon tuntemuksen vuoksi. Jos ”fiilis” ei olisi ollut kohdillaan, hän olisi vedonnut kiireisiin, esimerkiksi menossa olevaan muuttoonsa eikä olisi tullut lauantaina paikalle. Muutto ei edes olisi ollut tekosyy. Flavion jeeppi (jolla tulimme Rondasta bodegalle) oli täynnä muuttolaatikoita.

Onneksi Flavion fiilis puhelinkeskustelustamme sekä visiitistämme oli hyvä. Muuten olisi tämäkin ihme ja nämäkin ihmeelliset selostukset jääneet näkemättä ja kuulematta.

takaisin ylös