Koskivinos

19.02.2010, perjantai

”Miten suomalaisyrittäjä pärjää Espanjassa?”. Tai: ”Tuleeko suomalainen yrittäjä toimeen Aurinkorannikolla?”. Joskus jopa: ”Eihän tämä voi mitenkään kannattaa!”. Tässä kiteytettynä suorasukaisimpien (ei-Costalla-yrittäjinä-olevien) kommentteja neljän vuoden ajalta. Samoja kysymyksiä saattaa pyöriä myös ei-niin-suorasukaisten mielessä.

Ensimmäiseksi kysymyksissä särähtää korvaani se, että en ole kuullut niitä muiden kuin suomalaisten suista. Olen puhunut firmastani yli 10 eri kansallisuuden edustajan kanssa. Otan hieman takaisin – kerran eräs (huomattavan varakas) kuwaitilainen bisnesmies yritti urkkia yrityksemme tulosta yhtä töykeästi. Töykeältä se nimittäin tuntuu – en ole koskaan halunnut jakaa varallisuuteni yksityiskohtia muiden kuin kirjanpitäjäni, verottajan ja läheisimpieni kanssa. Tuskin kovin moni muukaan kokee, että tuntemattomien tai puolituttujen kanssa kommunikoimiseen kuuluisi toisen tulojen ja menojen utelu.

Osalla ihmettelijöistä on taustalla uteliaisuus, osalla huoli, osalla vertailu omaan työhistoriaan tai –tilanteeseen ja osalla vahingoniloisuus oletetusta huonosta menestyksestä. Aurinkorannikko on pienten yritysten pilkuttama. Tämän suuren ja erittäin kirjavan joukon tilanteesta uutisoidaan tämän tästä, ja useinmiten uutisointi keskittyy yritysten vaikeuksiin ja konkurssitilastoihin. Ehkä tämän uutisoinnin takia moni lakaisee mielessään kaikki Costan yritykset samaan kuoppaan tai uskoo tietävänsä mitä kulissien takana tapahtuu tai ei tapahdu, näyttivät ne ulos päin miltä tahansa.

Suomalaisten töksäytykset kertovat myös siitä, mikä asenne Suomessa on yrittäjyyteen: epäilevä, varovainen ja pessimistinen. Ehkä jopa pelokas, ainakin jos ottaa kirjaimellisesti lausahdukset: ”En minä vain olisi uskaltanut” tai: ”Olette kyllä rohkeita kun tänne lähditte yrittäjiksi”.

Olen avoimen ärsyyntynyt toistuvasti kuulemistani spekulaatioista, miten milläkin firmalla menee tai tulee menemään – ihmisiltä, jotka eivät kyseisissä yrityksissä ole töissä tai osakkaina. Tällä hetkellä puskaradio kertoo kahden suomalaisyrityksen elinkaaren päättymisestä ja kahden uuden alkamisesta. Kaikissa tapauksissa kahvikuppiaan kilistelevä tai lyhtypylvääseen nojaileva sivustaseuraaja tietää tismalleen mitä ja miksi, vaikkei olisi yrittäjiä koskaan tavannutkaan tai kuullut tavuakaan liiketoimintasuunnitelmasta. Lehti on lehti ja kahvila on kahvila, mikä niiden pyörittämisessä muka olisi niin ihmeellistä, ettei kaikentietävä sivullinen sitä pystyisi päässään tuosta vain räknäämään?

Olen todella iloinen joka kerta kun yrittäjä – olkoon sitten missä maassa tahansa ja minkämaalainen tahansa – pystyy elättämään itsensä työllään ja pikkuhiljaa kasvattamaan firmaansa. Maailma on täynnä kaatuvia ja nousevia firmoja. Mikä siinä on, että suomalainen niin helposti juuttuu niiden kaatuvien märehtimiseen ja on valmis hautaamaan yritysten alutkin, varsinkin kun ne ovat joidenkin toisten yrityksiä?

takaisin ylös

15.02.2010, maanantai

Kävin sataman johtajan, Miguelin, kanssa perjantaina pitkän keskustelun sataman yrittäjien tilanteesta. Satamassa on nopeasti laskemalla kolmisenkymmentä ravintolaa ja baaria, joissa vaihtuvuus on suuri. Muita kuin ravintoloita täällä on muutama: me, maalikauppa, sukellus- ja purjehdustarvikeliike, risteilylippuja myyvä toimisto, pöytäliina-/korukauppa ja parturi.

Yksi isoimmista sataman yrittäjien ongelmista on, että turistit eivät edes tiedä sataman olemassaolosta. Alas satamaan pääsee valumaan Paseo Maritimolta (rantakatu) kahta pientä katua pitkin, mutta kummankaan kohdalla ei ole viitoitusta ”Fuengirolan huvivenesatama: ravintoloita, baareja, erikoiskauppoja. Tervetuloa!”. Erityisesti kesät ovat satamalle hankalia, koska Paseolla parveilevat turistit ovat kaupungissa tyypillisesti vain viikon, maksimi kaksi, eivätkä he tiedä kaupungista muuta kuin sen mikä sattuu nenän eteen osumaan.

Meitäkin asia kosketti viime kesänä, ja nyt seuraavan kesän lähetessä asia taas mietityttää. Rannikolla talvehtivat vakkariasiakkaamme ovat kuka missäkin, eikä rantakadun viikkoturistivirta löytänyt satamaan. Lisäksi kesä 2009 oli yleisestikin ottaen surkea, voimallisen laman takia.

Miguel oli samaa mieltä sataman huonosta infosta, mutta kertoi myös asian toisen puolen. Erilaisia opaskylttejä ja -kirjasia, flyereitä ja turistikarttoja on vuosien mittaan testattu, mutta jokainen yritys on kaatunut yhteen ja samaan vastoinkäymiseen: juuri, kun luvat milloin millekin opastukselle on saatu ja opasteet levitetty hotelleihin tai ruuvattu katujen varsille, joku sataman yrittäjistä on rikkonut annettuja sääntöjä ja hermostuttanut lupien antajat. Toisin sanoen mokannut pikkutöpeksinnällä laajemmat hyvät aikeet. Luvallisten kylttien viereen on ilmestynyt kaikenmaailman Bob’s Bar –raapustuksia tai terasseja on hivutettu tuplakokoon sallituista.

Yksi ongelma yli muiden on tietysti se, että Fuengirolassa (kuten koko Costalla) baareja ja ravintoloita on monikymmenkertaisesti liikaa. Kaikille ei mitenkään riitä asiakkaita, ei, vaikka parhaimpina vuosina sesonkiaikaan alueelle saapuu miljoona turistia. Kaksi-kolme kuukautta suht aktiivista kaljan myyntiä ei pidä firmaa pystyssä vuoden ympäri. Rauhallinen Miguelkin kiihtyi kun pääsi vauhtiin. ”Todo el mundo (suom. kaikki) tulevat rannikolle ja perustavat baarin! Satamassa pitäisi olla baarikiintiö, joka olisi alle puolet nykyisten baarien määrästä! Monet britit ostavat baarinsa netin sivustojen perusteella, missä on kivoja kuvia ja myyvät tekstit, mutta käytännössä paikat ovat rotankoloja joissa ei käy kukaan!”.

Joku onneton oli syksyllä maksanut pelkästään traspasoa (suom. liiketoiminnan siirtomaksu) 30.000€ alle 30 neliön kokoisesta baari-ravintolasta. Päälle kuukausivuokra, avauslupa ym. byrokratian loputtomat leimatut, hinnakkaat paperit. Sijainti oli vuokraajan mukaan ”Fuengirolan vilkkaassa, turistien suosimassa huvivenesatamassa”. Baari meni konkurssiin puolessa vuodessa. Ei siinä olisi auttanut edes peltihärän* kokoinen mainoskyltti.

Keskustelun jälkeen ymmärsin paremmin sataman ja kaupungin nihkeyttä avittaa sataman aluetta edes pienillä Satama ja nuoli oikeaan suuntaan –kylteillä.

*Espanjassa on n. 80 pienen kerrostalon korkuista peltihärkää, jotka seisovat isojen teiden varsilla tai muilla näkyvillä paikoilla.

takaisin ylös

27.01.2010, keskiviikko

Pahoittelen superpitkää taukoa Viinikauppiaan päiväkirjassa. Kulisseissa ollaan ahkeroitu tiiviisti, ikävä kyllä nettisivuston kustannuksella.

Parhaillaan työn alla ovat kevään viinitilaretket, joita varten kävimme lauantaina tutustumassa kahteen Rondan seudun tilaan, jotka suostuvat ottamaan vastaan isompia ryhmiä. Kiireiden vuoksi vierailumme sovittiin vasta perjantaina iltapäivällä, ja oli todella onni, että saimme niin lyhyellä varoitusajalla mennä kylään. Suurin osa viinitiloista – myös nämä kaksi – ovat viikonloppuisin ”kiinni”, eli tilalliset ovat muualla kuin bodegalla. Seuraavassa kuvaus toisesta vieraillusta, erittäin modernista, mutta boheemista Descalzos Viejos-tilasta ja sen omistajasta.

Bodega on rakennettu 500 vuotta tyhjänä olleeseen munkkiluostariin, n. 15 minuutin kävelymatkan päähän Rondan länsireunalta. Ikävä kyllä lauantaina tuli vettä kuin saavista, joten matkasimme autossa, emmekä voineet ihailla bodegan pihalta aukeavaa huikaisevaa näkymää kuin minuutin, pari. Sen verran, mitä hyytävässä kaatosateessa sieti. Bodegan pihalta laskeutuu jyrkkä rinne Rondan laaksoon, joka on rehevä ja symmetristen viljelypalstojen tilkuttama. Sekä pihalla että rinteessä kasvaa ikivanhoja avokado- ja oliivipuita.

Itse rakennuksessakin oli kuitenkin ihastelemista. Tynnyrikypsytyssali on restauroitu entiseen kappeliin, jolla on korkeutta arviolta kymmenen metriä ja jonka päätyä komistavat konservoidut, mutta sopivasti rustiikkisiksi jätetyt maalaukset. Bodega valmistaa viittä viiniä, jotka kaikki on huippuhyviä, mutta myös huippuhintaisia.

Tilan meille esitteli Flavio Salenzio, italialaisjuurinen malagalainen. Hän on n. kolmevitonen arkkitehti, joka osti arkkitehtikaverinsa kanssa luostarin rauniot ja maapläntin sen ympäriltä kymmenisen vuotta sitten. Siihen aikaan paikka oli toki halvempi kuin nyt, mutta rahaa restauroimistöihin ja huippulaatuisten viinien valmistustiloihin on sittemmin uponnut tolkuttomia määriä.

Kirjoitan rahasta tällä kertaa näin suoraan, koska Flavio itse otti sen puheeksi. Vesisateessa hytisemisen ja bodegakierroksen jälkeen istahdimme alas, ja Flavio haki meille pienet copat (lasilliset) tilan makeaa viiniä, joka ei ole myynnissä, mutta valmistetaan omistajien omaksi yksityiseksi herkuksi. Aloimme puhua tarkemmin tulevasta mahdollisesta vierailusta ryhmän kanssa, ja yhtäkkiä Flavio yltyi palopuheeseen, jossa haukkui ”isot matkatoimistot, jotka puhuvat vain rahasta ja haluavat tuoda bodegalle mitä tahansa japanilaisryhmiä, joita viinit eivät edes kiinnosta”. Hän sanoi kieltäytyneensä useat kerrat 50 hengen lössistä, vaikka ”ne olisivat olleet valmiit maksamaan 30€ per nuppi”. Tehokas bodegakierros viininmaisteluineen kestää n. kaksi tuntia. Flaviolla ei ilmeisesti ole pikkurahan puutetta.

Mutta mutta; Flavio oli kuitenkin hyvin halukas puhumaan rahasta, vaikkei hän matkatoimistoilta sitä suvainnutkaan. Ryhmän visiitistä hän ottaisi 18€ per nenä, ja hintaan kuuluisi (vain) kahden viinin maistelu. Hänellä oli esittää monimutkaisia kaavioita siitä, miten vierailun hintaa voitaisiin laskea, jos me ostaisimme - sanotaan vaikka 50-100 laatikkoa - hänen viinejään. Ilmeisesti rahasta puhuminen oli ikävää vain, jos joku yritti tinkiä hänen (huomattavan korkeista) hinnoistaan.

No, ei tämä mitään, bodega on poikkeuksellinen, ja olemme valmiita leikkaamaan omasta katteestamme, jotta saamme vietyä sinne porukan. Sanoin sitten, että ok, lähetän yksityiskohdista sähköpostia varmaankin tulevalla viikolla. Flavio alkoi heiluttaa käsiään: ”Ei ei, soita mieluummin! Puhelinkeskustelussa saa aina paremmin käsityksen toisen ajatuksista ja siitä, missä mennään”. Hän paljasti, että esimerkiksi edellispäivänä kun olin soittanut, hänelle oli tullut tunne, että tästä seuraisi nyt jotain hyvää ja otti meidät vastaan tuon tuntemuksen vuoksi. Jos ”fiilis” ei olisi ollut kohdillaan, hän olisi vedonnut kiireisiin, esimerkiksi menossa olevaan muuttoonsa eikä olisi tullut lauantaina paikalle. Muutto ei edes olisi ollut tekosyy. Flavion jeeppi (jolla tulimme Rondasta bodegalle) oli täynnä muuttolaatikoita.

Onneksi Flavion ”fiilis” puhelinkeskustelustamme sekä visiitistämme oli hyvä. Muuten olisi tämäkin ihme ja nämäkin ihmeelliset selostukset jääneet näkemättä ja kuulematta.

takaisin ylös